Alkaapi hieman hommat kasautua päälle, kun pitäisi opetella aariaa aarian perään, La Traviata ulkoa (ihan muuten vaan, ei oo tulossa mitään kiinnitystä vielä) ja oopperajuhlien hommatkin painaa päälle. Lisäksi pitäisi koittaa absorboida mahdollisimman paljon näyttelijäntyön opettajalta, ja senkin eteen pitäisi tehdä mietintätyötä. Lisäksi kapelimestarilla on ihan eri ajatukset siitä, mitä minun pitäisi laulaa, kuin Kaludilla. Tili tili snif snif ja yhyy, saakeli!
Kalukalla oli tänään tehokas päivä. Hän oli viikonloppuna kipeänä, kiitos joidenkin nimeltä mainitsemattomien laulajakollegoiden, jotka näkivät hyväksi tulla tunnille kipeänä. Meni sitten pari tuntia siinä ohi edelliseltä loppuviikolta, mutta siitäkin huolimatta että Kalulla oli TV-esiintyminen sunnuntaina suorassa lähetyksessä, hän oli maanantaina jo opettamassa. On sillä kyllä uskomaton työmoraali. Tänään kuitenkin oltiin ihan eri tasolla. Hän vaati aika paljon kaikilta, ja huomasin että hän hermostui pienestäkin keskittymisen puutteesta.
Omalle kohdalleni se sattui juuri kiitolliseen kohtaan. Hän piiskasi minusta ulos sellaisia ääniä, joita en edes uskonut pystyväni tuottamaan. Tietysti kaikki ajattelevat, että tuli kovaa ja korkealta, mutta vain jälkimmäinen oli totta. Ei se niin lujaa tullut mutta hyvää päivää minkälaisella svobodalla ja freedom of energyllä. Tunnin päätteeksi mastro totesi, että nyt voidaan alkaa harjoitella korkeiden äänien laulamista. Ihmettelin vaan tässä kotimatkalla, että eikö kolmiviivainen d ole korkea ääni.
Muutenkin tässä mietinnässä viime aikoina on ollut "kilpailu" tenoreiden kesken, kuka laulaa korkeimmalta, ja se miten tervehenkistä se sapelien kalistelu loppujen lopuksi onkaan. Itselläni on juossut mielessä männä päivinä, että miksi välitän siitä, miten eräs luokalla laulava lyyrinen tenori pystyy laulamaan vaivatta korkeammalle kuin minä. Ihan niinkuin korkeiden äänien laulaminen olisi jotenkin itseisarvo, tai ehkä pikemminkin vaatimus voidaksesi kutsua itseäsi tenoriksi. Olenko tässä viime aikoina vaatinut itseltäni liikaa, ja mistä nämä tietyssä mielessä turhat ennakko-odotukset oikein tulevat? Matias Tosi laittoi sen hienosti viime kesänä, kun sanoin hänelle olevani hieman dramaattiseen kallistuva tenori. Hän totesi, että tenorit, jotka eivät kykene vaivatta laulamaan korkeita ääniä, kutsuvat itseään dramaattiseksi tenoriksi. Hän kehotti olemaan käyttämättä koko termiä, ainakaan nuorena, ettei turhaan luo esimerkiksi koelauluissa tietyntyyppisiä ennakkoasenteita. Täytyy sanoa viime aikaisten oppikokemusten valossa, että näin se taitaapi olla. Loppujen lopuksi vaatimusten asettajan on kuitenkin minä itse. Itseäni varten tätä kuitenkin viime kädessä teen, ja itse kannan vastuun onnistumisista ja epäonnistumisista. Tulin siihen johtopäätökseen, että vaikka olenkin vanhempi, kuin moni muu samalla tasolla oleva kolleega, olen silti vielä nuori. Minulla on aikaa kehittyä ja niin sen täytyy ollakin. Eihän tätä hommaa yhdessä yössä voi oppia. Tuntui heti paremmalta, kun (taas kerran) suo itselleen vapauden oppia ilman paineita.
Piirtelin tänään tunnilla kuvan, jossa olen laulamassa Nessun Dorman loppukadenssia, ja Kalukka vetää suitsista huutaen: "Yys the moviment and schivolare, matafaka!" Ei varmaankaan aukea kovin monelle, mutta semmoista se elämä on, kattokaas tän auringon alla :)
Kaippa se pitää alkaa suunnitella huomista varten, miten aion hyödyntää faktojen evaluointia Alfredon aarian näyttelijäntyön eläväisemmäksi saamisessa.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Kotomaan matkailua ja Bulgarialainen taksibingo 2011
Käväisin pyörähtämässä jälleen Suomessa. Ensin reenattiin TMP:n kanssa kuukauden päästä tulevaa keikkaa varten, ja pääsinkin testaamaan Turkista tuotuja peltejä ensi kertaa tosi toimissa. Valitettavasti kävi niin, että menee vanhat pellit vaihtoon, ja uusi reissu tehtaalle on tosiasia, kuten surkealla retoorisella silmässä varustetut urheiluselostajat tapaavat sanoa. (parempikin puhuja).
Uudet pellit kuulostivat niin hyvältä, että vanhat Zildjianin A-Customit muistuttivat niiden rinnalla halppisrumpujen mukana tulevia prässättyjä aaltopellinpalasia soinniltaan. Ei voi mitään, mutta kyllä se vaan sopii paremmin tuohon Rush-touhuun tuo syvä ja luonteikas saundi. Filosofoinkin siinä soitellessani, että kyllä rumpalit ovat unohtaneet olevansa muusikkoja, kun ollaan valmiit soittamaan tehdastuotetuilla instrumenteilla, ja vieläpä kehumaan niitä hyviksi. Ehkä nyt vähän menee hurskastelun ja hifistelyn puolelle, mutta jos mietitään esimerkiksi kitaristeja, niin kyllähän hekin valitsevat tarkkaan soittimensa, ja useat jopa käyttävät käsintehtyjä pelejä, kuten laulu- ja soitinyhtyeemme TMP:n kitaristi Timo. Hänellä on omatekemä kaksikaulainen EDS Gibson -mallinen kitara, jolla kaikki "oikeat" progebiisit pitää soittaa =)
No, sitten käytiin laulamassa Kallvikissä Wagneria ja Verdiä. Koelaulu meni läpi kivasti, ja nyt olisi enää toinen puolisko jäljellä ensi leirillä. Sitten voikin hyvillä mielin siirtyä kohti kesää. Konsertissa tuli muutamia pummeja kuorolla, mutta kaiken kaikkiaan mieskuoro kuulostaa aika komialta tänä vuonna. Ehkäpä osasyynä on Lohengriniä varten valitut äänityypit, tai Matin osaava ohjaus, mutta kannattaa tosiaan tulla kuuntelemaan kesällä, jos siihen on mahdollisuus. Itse kun en pääse katsomaan, kun pitää tehdä töitä. Lohengrinissä laulava Richard Crawley ylisti kovasti kuoron Te Deumia ja tykkäsi muutenkin, että kuunnelkaa solistia =)
Piillä, koirallamme, on ollut silmäleikkauksen jälkeistä stressiä, kun ei ole oikein päässyt kuntoilemaan. Raukalla on tylsää, mutta kun mitään ei saa tehdä, missä pulssi kohoaa. Silmän paine saattaa kohota liian korkeaksi ja leikkaushaava revetä. Onneksi tänään olleessa tarkastuksessa paineet olivat kuitenkin normaalit, ja toinen koiramme Rhoo saa palata kuulemma kotiin. Olihan se kiva nukkua rakkaan vieressä, kun tuttu karvaturri punkesi sänkyyn, tosin tötterö päässä, nukkumaan kanssamme.
Lentolippujen kanssa ei ollut sitten juurikaan onnea matkassa. Onnistuin varaamaan itselleni lennon, joka lähti 7:40 eikä 9:40 kuten luulin. Olin sitten Budapestin asemalla ylimääräiset 2,5h neppaillen ja ihmetellen. Ajattelin, että teen ruotsin läksyt siinä samalla, mutta olinkin epähuomiossa tehnyt ne kiireessä perjantaina, eikä uusi jakso ala kuin vasta ensi maanantaina. No, voipahan keskittyä muuhun, kuten olennaiseen.
Keksin taksissa matkatessani uuden Bulgarialaisen bingo-tyyppisen leikin. Se voittaa, jolla palaa eniten varoitusvaloja mittaritaulussa. Itse olisin varmasti lähellä voittoa, koska ainoa valo, joka ei palanut, oli öljypaineen varoitusvalo. Hieman tuntui jännältä matkustaa autossa, jossa ei toimi ABS:t, ohjaustehostin, Airbagit, ja moottorin joku varoitusvalo palaa vilkkuen. Kyllä se tupakkayskäänsä köhivä naiskuski sitä rattia sitten väänsikin ja perille päästiin. Bussissa näytettinkin tavallisuudesta poiketen elokuva nimeltä The Tourist. Ihan kiva jännäri / romanttinen lässynlää -raina, jota tähdittivät Angelina Jolie ja Johnny Depp. Ihan kivaa vaihtelua, kun heittelehtivässä bussissa Angry Birdin pelaaminen vaatii aika paljon korkeampaa taitoastetta, kuin itselläni on. No, uni tulee nyt, jatkamma joskus lisää.
Uudet pellit kuulostivat niin hyvältä, että vanhat Zildjianin A-Customit muistuttivat niiden rinnalla halppisrumpujen mukana tulevia prässättyjä aaltopellinpalasia soinniltaan. Ei voi mitään, mutta kyllä se vaan sopii paremmin tuohon Rush-touhuun tuo syvä ja luonteikas saundi. Filosofoinkin siinä soitellessani, että kyllä rumpalit ovat unohtaneet olevansa muusikkoja, kun ollaan valmiit soittamaan tehdastuotetuilla instrumenteilla, ja vieläpä kehumaan niitä hyviksi. Ehkä nyt vähän menee hurskastelun ja hifistelyn puolelle, mutta jos mietitään esimerkiksi kitaristeja, niin kyllähän hekin valitsevat tarkkaan soittimensa, ja useat jopa käyttävät käsintehtyjä pelejä, kuten laulu- ja soitinyhtyeemme TMP:n kitaristi Timo. Hänellä on omatekemä kaksikaulainen EDS Gibson -mallinen kitara, jolla kaikki "oikeat" progebiisit pitää soittaa =)
No, sitten käytiin laulamassa Kallvikissä Wagneria ja Verdiä. Koelaulu meni läpi kivasti, ja nyt olisi enää toinen puolisko jäljellä ensi leirillä. Sitten voikin hyvillä mielin siirtyä kohti kesää. Konsertissa tuli muutamia pummeja kuorolla, mutta kaiken kaikkiaan mieskuoro kuulostaa aika komialta tänä vuonna. Ehkäpä osasyynä on Lohengriniä varten valitut äänityypit, tai Matin osaava ohjaus, mutta kannattaa tosiaan tulla kuuntelemaan kesällä, jos siihen on mahdollisuus. Itse kun en pääse katsomaan, kun pitää tehdä töitä. Lohengrinissä laulava Richard Crawley ylisti kovasti kuoron Te Deumia ja tykkäsi muutenkin, että kuunnelkaa solistia =)
Piillä, koirallamme, on ollut silmäleikkauksen jälkeistä stressiä, kun ei ole oikein päässyt kuntoilemaan. Raukalla on tylsää, mutta kun mitään ei saa tehdä, missä pulssi kohoaa. Silmän paine saattaa kohota liian korkeaksi ja leikkaushaava revetä. Onneksi tänään olleessa tarkastuksessa paineet olivat kuitenkin normaalit, ja toinen koiramme Rhoo saa palata kuulemma kotiin. Olihan se kiva nukkua rakkaan vieressä, kun tuttu karvaturri punkesi sänkyyn, tosin tötterö päässä, nukkumaan kanssamme.
Lentolippujen kanssa ei ollut sitten juurikaan onnea matkassa. Onnistuin varaamaan itselleni lennon, joka lähti 7:40 eikä 9:40 kuten luulin. Olin sitten Budapestin asemalla ylimääräiset 2,5h neppaillen ja ihmetellen. Ajattelin, että teen ruotsin läksyt siinä samalla, mutta olinkin epähuomiossa tehnyt ne kiireessä perjantaina, eikä uusi jakso ala kuin vasta ensi maanantaina. No, voipahan keskittyä muuhun, kuten olennaiseen.
Keksin taksissa matkatessani uuden Bulgarialaisen bingo-tyyppisen leikin. Se voittaa, jolla palaa eniten varoitusvaloja mittaritaulussa. Itse olisin varmasti lähellä voittoa, koska ainoa valo, joka ei palanut, oli öljypaineen varoitusvalo. Hieman tuntui jännältä matkustaa autossa, jossa ei toimi ABS:t, ohjaustehostin, Airbagit, ja moottorin joku varoitusvalo palaa vilkkuen. Kyllä se tupakkayskäänsä köhivä naiskuski sitä rattia sitten väänsikin ja perille päästiin. Bussissa näytettinkin tavallisuudesta poiketen elokuva nimeltä The Tourist. Ihan kiva jännäri / romanttinen lässynlää -raina, jota tähdittivät Angelina Jolie ja Johnny Depp. Ihan kivaa vaihtelua, kun heittelehtivässä bussissa Angry Birdin pelaaminen vaatii aika paljon korkeampaa taitoastetta, kuin itselläni on. No, uni tulee nyt, jatkamma joskus lisää.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Boshporuksen symbaalitehdas ja käsin tehtyjen tuotteiden jalo olemus
Käsitelläänpä tuota symbaalien historiaa hieman ja laitetaan loppuun muutama video symbaalitehtaasta. Kuten edellisessä jo taisin mainitakin, tehdas muistutti enemmänkin suurta vajaa, kuin varsinaista joukkotuotantolaitosta, mutta silti he onnistuvat tuottamaan noin 20 hengen voimin kymmeniä tuhansia symbaaleja vuodessa. Työskentelyssä käytetään vain vähän koneita apuna. Koneet raakaprässäävät valetut metalliaihiot levyiksi, josta jyrsitään ylimääräiset reunat pois. Tämän jälkeen niihin prässätään kello, ja reikä, jonka jälkeen symbaali taotaan käsin muotoonsa. Viimeistelyssä pinta kiillotetaan sorvaamalla, ja reunat tasoitetaan. Emrah totesi, ettei heidän tehtaassaan ole varsinaista laaduntarkistusta, koska kaikki pellit soivat yksilöllisellä tavalla. Siksi jokaiselle symbaalille on olemassa omistaja jossain päin maailmaa. Seuraavaksi on hieman tarinaa Emrahin kertomana, siten kuin sen nyt muistan. Voi tarkistaa internetistä, mutta kannattaa harrastaa lähdekritiikkiä, kuten tämänkin tekstin kanssa.
Ensimmäinen kirjaus käytetyistä orkesterisymbaaleista on varmaankin Kiinassa, mutta Ottomaanien armeijan orkesteri oli tiettävästi ensimmäinen, joka käytti nykymuotoisia symbaaleita soitossaan. Kyseinen bändi oli myös tiettävästi ensimmäinen marssimusiikkia soittava sotilasorkesteri, ja heidän aikansa oli 1200-luvun alussa. Kun Sulttaani Mehmet II eli Mehmet valloittaja valtasi Istanbulin (1453), hän pyysi Armenialaisia metalliseppiä valmistamaan hänen armeijalleen symbaaleja, koska siihen aikaan heitä pidettiin parhaimpina ja nerokkaimpina metallimiehinä. Heidän tutkimustyönsä yhdistettynä asiantuntemukseen tuotti Turkkilaisten symbaalien valmistuksessa käytetyn metallin. Avedis I oli tuolloin mies, joka alkemistin taidoillaan tuotti parhaan tuloksen, ja sai Sultaanilta palkkioksi 80 kultarahaa. Tässä vaiheessa kertomukset eivät täsmää vuosilukujen puolesta, mutta varmaan on, että tuohon aikaan sukunimiä alettiin käyttää. Siksi Avedis sai sukunimekseen Zilciyan eli symbaalintekijänpoika. Armenialaisena se muutettiin lähemmäksi armenialaista vastinette Zildjian. Vuonna 1623 perustettiin ensimmäinen yritys, joka valmisti symbaaleja, nimeltä Kerope Cymbals (englanniksi, kun en tiedä mikä turkkilainen vastineensa oli).
Tästä eteenpäin menee satoja vuosia ja traditio siirtyy isältä pojalle. Suku haarautuu kahtia, ja Zildjianin suvussa toinen haara valmistaa edelleen symbaaleja, mutta toinen on siirtynyt kultasepän jaloon ammattiin. Juuri ennen toista maailmansotaa, kultasepän sukuhaara vuokraa laivan, lastaa kultansa ja 300-päisen perheensä siihen, ja purjehtii Pohjois-Amerikkaan sotaa pakoon. Suvun alkuperäinen symbaalimetalliresepti säilyy edelleen symbaalinvalmistajahaaralla.Sodan jälkeen Amerikassa jää suuria määriä metallikoneita yli sotamateriaalien valmistuksen jäljilät, jolloin kultasepät päättävät teollistaa symbaalien valmistusprosessin. He ostavat suuren määrän koneita, ja ryhtyvät valmistamaan metallilevystä prässättyjä symbaaleita. Niiden täysin samanlainen sointi ja kesto pilaavat markkinat turkkilaisilta symbaalinvalmistajilta. Turkkilaiset nimittäin lähettivät tonneittain symbaaleja Amerikaan jo 1900-luvun alussa. Koska teollisesti valmistetut symbaalit olivat luotettavampia, ja halvempia, alkoi käsintehtyjen symbaalien kysyntä kuihtumaan.
Kuitenkin Istanbulissa valmistettiin symbaaleja vielä käsin, koska metalliseos, vaikka olikin salainen, oli hyvin monen tiedossa. Siksi Agop esimerkiksi valmisti myös symbaaleja 80-luvullakin. Hekin kuitenkin siirtyivät koneelliseen tuotantoon, ja siksi Bosphorus on tällä hetkellä ainoa käsin tehtyjä Turkkilaisia symbaaleita tuottava laitos. Kyseisen laitoksen kolme omistajaa vakoilivat alkuperäisen reseptin aikaisemmalta työnantajaltaan, ja prosessit heillä olivatkin jo hallussa. Olivathan he tehneet symbaaleja toistakymmentä vuotta kyseisellä tehtaalla. Valitettavasti tässä vaiheessa muistini hieman pätkii, kun en muista miten sotkussa kaikki Istanbulin symbaalitehtaiden valmistajien historiat olivatkaan, mutta kaikki liittyy toisiinsa. Agop Istanbul, Mehmet, Zildjian, Bosphorus jnejne, kaikilla on samat juuret 1200-luvun Ottomaanien valtakunnassa. Muistan Emrahin kuitenkin maininneen, että Amerikan Zildjanien perhe hautasi viimeisen symbaalisuvunhaaran jäsenen isoin menoin Turkkiin, ja pitivät huolen siitä, ettei kyseisen suvunhaaran osaaminen jatku eteenpäin. He hajottivat perinnöksi saadut pajat ja koneet, sekä suvun talon, ja rakensivat päälle kerrostaloja. Alkuperäisen metalliseoksen saloja he eivät kuitenkaan saaneet. Tällä peliliikkeellä he varmistivat busineksen jatkumisen omalla tontillaan. No, uskoo ken tahtoo, mutta mielenkiintoinen näkökulma kuitenkin =)
Tässä kuitenkin luvattuja videoita. Copyright on all videos: Kimmo Turunen.
Tässä videossa näkyy valmistusprosessin alkupää. Takana näkyy ahjo, josta sula metalli on nostettu valettavaksi muottien eteen. Muoteissa on jotain nestettä, joka jäähdyttää metallia sen verran, että se voidaan nostaa pois muotista. Tämän jälkeen se kuljetetaan prässättäväksi toiseen huoneeseen. Kuten kuvasta huomataan, ei tässä todellakaan käytetä mitään moderneja apuvälineitä edes työturvallisuusmielessä.
Tässä näkyy metallin prässäämiseen käytetty kone. Oikealla puolella videon ulottumattomissa viuhui jättimäinen juoksupyörä täysin avoinna, eikä loukkaantumiseen olisi vaadittu kovin suurta virheliikettä.
Soikion muotoiset kiekot lämmitetään ja prässätään seitsemän kertaa, jolloin niistä tulee symbaalin varsinainen aihio. Valitettavasti kyseistä hommaa ei tehdä valuupäivänä, joten en päässyt näkemään sitä prosessia. Kuvassa näkyy, kuinka aihiot punnitaan ja pinotaan jäähtymään uunin viereen seuraavaa käsittelyä varten.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Pakko kai sitä on koitaa käydä tuolla vielä uudelleen, jotta näkisi takomisen salaisuudet.
Ensimmäinen kirjaus käytetyistä orkesterisymbaaleista on varmaankin Kiinassa, mutta Ottomaanien armeijan orkesteri oli tiettävästi ensimmäinen, joka käytti nykymuotoisia symbaaleita soitossaan. Kyseinen bändi oli myös tiettävästi ensimmäinen marssimusiikkia soittava sotilasorkesteri, ja heidän aikansa oli 1200-luvun alussa. Kun Sulttaani Mehmet II eli Mehmet valloittaja valtasi Istanbulin (1453), hän pyysi Armenialaisia metalliseppiä valmistamaan hänen armeijalleen symbaaleja, koska siihen aikaan heitä pidettiin parhaimpina ja nerokkaimpina metallimiehinä. Heidän tutkimustyönsä yhdistettynä asiantuntemukseen tuotti Turkkilaisten symbaalien valmistuksessa käytetyn metallin. Avedis I oli tuolloin mies, joka alkemistin taidoillaan tuotti parhaan tuloksen, ja sai Sultaanilta palkkioksi 80 kultarahaa. Tässä vaiheessa kertomukset eivät täsmää vuosilukujen puolesta, mutta varmaan on, että tuohon aikaan sukunimiä alettiin käyttää. Siksi Avedis sai sukunimekseen Zilciyan eli symbaalintekijänpoika. Armenialaisena se muutettiin lähemmäksi armenialaista vastinette Zildjian. Vuonna 1623 perustettiin ensimmäinen yritys, joka valmisti symbaaleja, nimeltä Kerope Cymbals (englanniksi, kun en tiedä mikä turkkilainen vastineensa oli).
Tästä eteenpäin menee satoja vuosia ja traditio siirtyy isältä pojalle. Suku haarautuu kahtia, ja Zildjianin suvussa toinen haara valmistaa edelleen symbaaleja, mutta toinen on siirtynyt kultasepän jaloon ammattiin. Juuri ennen toista maailmansotaa, kultasepän sukuhaara vuokraa laivan, lastaa kultansa ja 300-päisen perheensä siihen, ja purjehtii Pohjois-Amerikkaan sotaa pakoon. Suvun alkuperäinen symbaalimetalliresepti säilyy edelleen symbaalinvalmistajahaaralla.Sodan jälkeen Amerikassa jää suuria määriä metallikoneita yli sotamateriaalien valmistuksen jäljilät, jolloin kultasepät päättävät teollistaa symbaalien valmistusprosessin. He ostavat suuren määrän koneita, ja ryhtyvät valmistamaan metallilevystä prässättyjä symbaaleita. Niiden täysin samanlainen sointi ja kesto pilaavat markkinat turkkilaisilta symbaalinvalmistajilta. Turkkilaiset nimittäin lähettivät tonneittain symbaaleja Amerikaan jo 1900-luvun alussa. Koska teollisesti valmistetut symbaalit olivat luotettavampia, ja halvempia, alkoi käsintehtyjen symbaalien kysyntä kuihtumaan.
Kuitenkin Istanbulissa valmistettiin symbaaleja vielä käsin, koska metalliseos, vaikka olikin salainen, oli hyvin monen tiedossa. Siksi Agop esimerkiksi valmisti myös symbaaleja 80-luvullakin. Hekin kuitenkin siirtyivät koneelliseen tuotantoon, ja siksi Bosphorus on tällä hetkellä ainoa käsin tehtyjä Turkkilaisia symbaaleita tuottava laitos. Kyseisen laitoksen kolme omistajaa vakoilivat alkuperäisen reseptin aikaisemmalta työnantajaltaan, ja prosessit heillä olivatkin jo hallussa. Olivathan he tehneet symbaaleja toistakymmentä vuotta kyseisellä tehtaalla. Valitettavasti tässä vaiheessa muistini hieman pätkii, kun en muista miten sotkussa kaikki Istanbulin symbaalitehtaiden valmistajien historiat olivatkaan, mutta kaikki liittyy toisiinsa. Agop Istanbul, Mehmet, Zildjian, Bosphorus jnejne, kaikilla on samat juuret 1200-luvun Ottomaanien valtakunnassa. Muistan Emrahin kuitenkin maininneen, että Amerikan Zildjanien perhe hautasi viimeisen symbaalisuvunhaaran jäsenen isoin menoin Turkkiin, ja pitivät huolen siitä, ettei kyseisen suvunhaaran osaaminen jatku eteenpäin. He hajottivat perinnöksi saadut pajat ja koneet, sekä suvun talon, ja rakensivat päälle kerrostaloja. Alkuperäisen metalliseoksen saloja he eivät kuitenkaan saaneet. Tällä peliliikkeellä he varmistivat busineksen jatkumisen omalla tontillaan. No, uskoo ken tahtoo, mutta mielenkiintoinen näkökulma kuitenkin =)
Tässä kuitenkin luvattuja videoita. Copyright on all videos: Kimmo Turunen.
Tässä videossa näkyy valmistusprosessin alkupää. Takana näkyy ahjo, josta sula metalli on nostettu valettavaksi muottien eteen. Muoteissa on jotain nestettä, joka jäähdyttää metallia sen verran, että se voidaan nostaa pois muotista. Tämän jälkeen se kuljetetaan prässättäväksi toiseen huoneeseen. Kuten kuvasta huomataan, ei tässä todellakaan käytetä mitään moderneja apuvälineitä edes työturvallisuusmielessä.
Tässä näkyy metallin prässäämiseen käytetty kone. Oikealla puolella videon ulottumattomissa viuhui jättimäinen juoksupyörä täysin avoinna, eikä loukkaantumiseen olisi vaadittu kovin suurta virheliikettä.
Soikion muotoiset kiekot lämmitetään ja prässätään seitsemän kertaa, jolloin niistä tulee symbaalin varsinainen aihio. Valitettavasti kyseistä hommaa ei tehdä valuupäivänä, joten en päässyt näkemään sitä prosessia. Kuvassa näkyy, kuinka aihiot punnitaan ja pinotaan jäähtymään uunin viereen seuraavaa käsittelyä varten.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Pakko kai sitä on koitaa käydä tuolla vielä uudelleen, jotta näkisi takomisen salaisuudet.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Pikaexcursio Istanbuliin, lisää vain Bosphoruksen symbaalitehdas.
Kaludille tuli menoja, joten meillä ei olekaan tunteja tässä ennen Suomeen paluuta. Närpäisi sen verran pahasti, että ajattelin paeta itsenäisyyspäivän juhlintoja johonkin. Olin jo aikaisemmin ottanut yhteyttä Bosphoruksen symbaali- eli peltitehtaaseen Istanbulissa, koska olen aina halunnut nähdä miten käsintehdyt pellit tehdään. Muutaman verkkokeskustelun perusteella löysinkin yhteystiedot kyseiseen laitokseen, ja sen ainoaan englannin kieltä taitavaan henkilöön.
Laitoin jo edellisenä päivänä viestiä Emrah Sipahille, joka toimii yrityksen kansainvälisen kaupan vetäjänä. Hän toivotti minut tervetulleeksi, ja lupasi laittaa auton hakemaan bussiasemalta. Kävin kyselemässä bussiasemalta lippuja, ja sopiva bussi löytyikin helposti: klo 23.00 lähtevä Metro-yhtiön bussi suoraan Istanbulin Esenler Otogar:iin (Otogar = bussiasema). Nopea pakkaus, ruokinta ja suihkussakäynti ja sitten kohti tuntematonta.
Metro-yhtiön bussi oli hämmästyttävän siisti ja palvelutasoltaan ehdottomasti korkein, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Jokaisessa penkissä oli oma pieni televisio, josta saattoi tylsyyden yllättäessä katsella hetken turkkilaisia taivaskanavia, ja todeta ensimmäisen olevan parempi vaihtoehto. Systeemissä oli omat kuulokkeet ja neljä USB-paikkaa, johon voi tarjota esimerkiksi muistitikkua, ja katsella omia elokuvia matkalla. Jos olisin tiennyt, niin olisin osannut varautua. Seuraavalla kerralla sitten. Matkan aikana bussiemäntä tarjoili kahvia ja virvokkeita, mutta kontaktia asiakkaisiin hän ei juuri ottanut. Muutenkin hän vaikutti välinpitämättömältä ja kiireiseltä. Ja huomaan nyt, että kirjoitan Informatum-analyysiä tilanteesta, joten lopetan sen heti.
Matka sujui kivasti, vaikka tiet olivatkin melko huonossa kunnossa. Televisiosysteemiä ei saanut suljettua, joten LCD-näyttö paistoi naamaan koko matkan, enkä juurikaan saanut nukuttua. Huomasin jo alkumatkasta, että takanani istui pari englantia puhuvaa nuorta, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan. He eivät kuitenkaan olleet kovin juttutuulella siinä hetkessä, joten päätin yrittää levätä. Huomasin meidän lähestyvän raja-asemaa, kun noin 12km ennen varsinaista asemaa alkoi loputon rekkajono. Rekat olivat välillä järjestyksessä nätisti tienpientareella, mutta välillä joko nuppi tai perävaunu oli reilusti ajokaistalla. Bussikuskille täydet pisteet rohkeudesta, jolla hän luovi meidät läpi miltei 80km:n tuntivauhdilla rekkojen ja vastaantulijoiden välisellä ohkaisella tienkaistaleella osumatta mihinkään esteeseen.
Saavuimme raja-asemalle, jossa alkoikin sitten mielenkiintoisuudet. Ensin passit tarkastettiin Bulgarian puolella, joka kesti yllättävän kauan. Takanani istuneen pariskunnan miespuolisen jäsenen passia syynättiin jostain syystä antaumuksella, ja hän avautukin aiheesta vähintään samalla mitalla. Selvisi, että mies on Unkarista ja nainen Iso-Britanniasta. Odottelimme hetken raja-alueella, ja saimme mahdollisuuden käydä ostoksilla Tax Free -kaupoissa. Lähdimme kohti Turkin rajaa, kun autoomme nousi tullivirkailija pyytäen kaikilta passit haltuunsa. Hän katsoi passiani ja kyseli huonolla englannilla viisumista. Totesin hänelle, että en tarvitse viisumia, koska olen Suomesta, jolloin hän vain katosi passini kanssa sanomatta mitään. Takanani istunut pariskunta tosin joutui lähtemään hänen mukaansa viisumiostoksille.
Sillä välin, kun pariskuntaa rahastettiin, me muut matkustajat nousimme bussista ja otimme tavaramme pitkälle pöydälle. Heidänkin rinkkansa nostettiin valmiiksi pöydälle heitä odottamaan. Alkoi ankara tavaroiden syynäys, joka muistutti etäisesti armeijan varustetarkastusta. Kun tarkastaja pääsi kohdalleni, hän alkoi kysellä kamerastani. Mukanani oli Aikin EOS 3 -filmirunko ja pikkuinen teleputki, joiden yhteisarvo tuskin on 300€ enempää. Tullivirkailija kyseli ja hiplasi kameraa sen näköisenä, että kohta lähtee filmi pihalle ja kamera takavarikkoon. Hän oli kiinnostunut ainoastaan siitä, onko laite ammatti- vai harrastuskäyttöön. Onneksi sain pidettyä itseni kurissa, etten ryhtynyt laukomaan sarkastisia sivuhuomautuksia hänen osaamisensa tasosta, tai pitämään luentoa siitä, miten halvemmillakin kameroilla saa otettua ammattimaisia kuvia, jos vain osaa.
Hetken päästä hän oli tyytyväinen, ja pyysi minua pakkaamaan laukkuni, ja poistumaan. Pariskunta oli saapunut paikalle episodini aikana, mutta heidän rinkkojaan virkailija ei tutkinut. Tavarat takaisin bussiin, ja kohti jälleen yhtä passintarkastusta. Keskustelimme pariskunnan kanssa hetken, mutta päätin sitten yrittää nukkua, kun moottoritien laatukin parantui huomattavasti.
Saavuimme Istanbulin Esenler Otogarille noin viiden aikaan aamulla. Paikalla oli yllättävän paljon ihmisiä, mutta meidän tiputettiin paikkaan, joka oli ilmeisesti jatkoyhteyksiä varten suunniteltu ala-laiturikompleksi. Täytyy sanoa, että enpä ole ollut vähään aikaan niin pihalla kuin juuri siinä hetkessä. Minulla ei ollut mitään käsitystä millainen asemarakennus on, joten hieman pukkasi hermostuttamaan, kun paikka näytti enemmänkin joltain sivu-asemalta jossain Istanbulin laitamilla. Pariskunta ymmärsi kysyä neuvoa, ja he löysivätkin ilmaisen kuljetuksen keskustaan, jossa heidän Couch Surfing -paikkansa sijaitsi. Hyvästelin heidät, ja kävin kyselemässä tietä bussiasemalle. Kaverit neuvoivat, että kohta tulee bussi, joka vie sinut sinne.
Bussi tuli hetken kuluttua, ja heitti minut ala-asemalta varsinaiselle bussiasemalle, jonka täytyy olla suurin bussiasema, jonka olen koskaan edes kuvitellut olevan olemassa. Asema on ovaalin muotoinen kompleksi, jonka keskella on kauppahalli täynnä ruokaloita ja myymälöitä. Ovaalirakennuksen sisäpihalla on lipunmyyntipisteet, ja ulkokehältä lähtevät bussit joka suuntaan. Asema on hyvin järjestyksessä ja harvinaisen selkeä. Bussiyhtiöiden nimien alla on kaupungit, joihin pääsee kyseisellä linjalla. Aseman edessä on miehiä huutamassa määräasemia ikään kuin kaupatakseen parhaita palveluita asiakkaalleen. Melkoinen kakofonia, kun miehet selvästikin kilpailivat siitä, kuka huutaa lujimpaa.
Hiivin Metron toimipisteeseen ottamaan pienet tirsat, koska Bosphoruksen toimisto aukesi vasta 9:30. Hämmästelin edelleen, kuin paljon ihmisiä oli liikkeellä näin aikaisin aamusta. Mielessäni kävi, että tämän on ensimmäinen Islaminuskoinen maa jossa olen vieraillut, ennen kuin uni yllätti.
Kävin nauttimassa aamupalaa, ja surffasin netissä sen aikaa, että toimisto aukesi. Soitin toimistoon tasan 9:30, mutta sieltä todettiin vain että "No english speaking here, wait one hauör". Ei kun takaisin nettikahvilaan ja surffailemaan. Vajaan tunnin päästä Emrah soittikin, ja sanoi lähettävänsä auton hakemaan minua toimisto 121:n edestä. Menin siihen odottelemaan ja en ihan ymmärtänyt millaista autoa hän tarkoitti. Nousinkin sähellyksissäni taksiin tavaroideni kanssa, ja taksikuski ei taitanut englantia juuri lainkaan. Yritin selvittää asiaa kuskilta, mutta soitto Emrahille paljasti, että noutaja tulee isolla Land Cruiserilla paikalle.
Oikea mies tuli hetken päästä ja ajelimmekin pitkin Istanbulia kohti tehdasta. Emrah oli oikeassa, kun hän totesi ettei taksi löytäisi sinne perille. Paikka oli todella kaukana bussiasemasta, mutta Istanbul on niin järkyttävän kokoinen kaupungi, etten nyt ihan pysty sanomaan, että paikka oli kaupungin laitamilla. Toimistosta pelmahti pihalle iloinen Emrah ja toivotti minut tervetulleeksi avosylin. Hänellä tuntui olevan paljon kiireitä, mutta silti sain kovin lämpimän vastaanoton.
Juttelimme hänen toimistossaan symbaalien historiasta aina 1200-luvun Ottomanien marssibändistä nykypäivän koneellisesti valmistettuihin sarjatuotantosymbaaleihin. Tarinoidessa kävi ilmi, että alkuperäiset pellit ovat turkkilaisten valmistamia, mutta 1500-luvulla Armenialaiset metallisepät olivat asian todellisia taitajia. Zildjian onkin Armenialainen käännös Turkinkielisestä sanasta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti symbaalintekijän poikaa. Samalla kun tarinoimme, tuli yksi työntekijöistä kutsumaan meidät verstaan puolelle.
Verstas muistutti enemmänkin vajaa, kuin tehdasta, mutta on ollut samanlaisessa käytössä jo useamman vuosikymmenen. He olivat juuri ryhtymässä valamaan symbaalien aihioita muotteihin. Katsotaan, saanko Emrahilta luvan julkaista videot joita otin, mutta pitää palata tähän myöhemmin. Kaikki työ tehtiin käsin, ja ainoat koneet ovat metallin prässäämistä tai sorvaamista varten. Punahehkuiset aihiot vietiin prässin läpi, ja ne pistettiin jäähtymään. Aihiot lämmitetään uudelleen myöhemmin, ja ajetaan prässin läpi useita kertoja, jotta päästään ohueen taipuisaan levyyn. Levyyn painetaan kello, ja reikä, jonka jälkeen jokainen pelti taotaan käsin muotoonsa ja viritetään soimaan. Tämän jälkeen pelti karkaistaan ja työstetään lopulliseen kiiltoonsa. Pitää kertoa lisää aiheesta toisessa tekstissä, jos videot saadaan julkaistua.
Seuraavaksi istuinkin pienen rumpusetin ääreen, ja hakkasin erilaisia peltejä kolmisen tuntia. Kävin kaikki peltierät läpi ja sainkin valittua itselleni sopivat yksilöt satsista. Jännää oli huomata, että kaksi täysin identtistä peltiä soivat samalla tavalla, mutta niillä oli erilainen sielu. Tämä onkin juuri käsin taottujen peltien hienous. Jokainen pelti on yksilö, vaikka perusominaisuudet ovatkin samat. Katsoin huvikseni hintoja noille, ja totesin saaneeni pellit noin kolmasosalla euroja siitä, mitä niistä maksetaan Suomessa. Hetken turisimme vielä, kun työntekijät maalasivat merkit uudelleen ja kiillottivat symbaalit kuljetuskuntoon. Sain vielä kaupan päälle aimo kasan tarroja ja peltipussin asianmukaisilla logoilla. Sitten olikin jo aika lähteä takaisin bussiasemalle.
En huomannut, että olin aivan nääntymässä nälkään, kun pääsin bussiasemalle. Kiirehdinkin lähimpään ruokalaan, joita aseman keskellä olevassa rakennuksessa olikin useita. En oikein tiennyt mitä ottaisin, mutta osoitin yhtä peltistä soppalootaa, ja kysyin mitä tuo on. Myyjä pohti hetken ja osoitti kylkeään. Ajattelin, että se on kanan rintaa, ja pyysin satsin sitä. Kyseessä olikin munuais-maksa-kanansydän-soossi rintaleikkeen sijaan. Riisillä höystetty satsi oli kyllä mitä maukkain. En ole koskaan syönyt mitään noin hyvää, mutta jäin hieman nälkäiseksi. Siksi ajattelinkin ottaa pienen Dönerin kyytipojaksi. Paikallinen pikkudöneri olikin rullamuotoinen, mutta hyvin maukas. Sitten tajusinkin, että liha onkin kanaa. Näin täällä, mites teillä?
Syötyäni kävin palloilemassa basaareissa, ja huomasinkin kivan näköiset kengät. Kävi todella outo tilanne, joka ei vastannut ollenkaan odotuksia. Kyseisen kenkäkaupan myyjä ei edes yrittänyt myydä minulle mitään. Kiertelin kojua vaikka kuinka kauan, ja odotin, että joku tekisi peliliikkeen, mutta ei. Piti oikein itse mennä kysymään. Valitettavasti heillä ei ollut minun kokojani, joten jäi kengät ostamatta. Sitten bussiin ja kohti Bulgariaa. Täytyy sanoa, että tuntemusten perusteella muodostunut mielikuva Turkista sai minut haluamaan jäädä pidemmäksikin aikaa. Täytyy ehdottomasti tulla uudelleen.
Hunturin bussi, jolla tulin takaisin, ei ollut läheskään samaa tasoa, kuin Metron bussi, mutta kulkihan tuo eteenpäin ja perille päästiin. Rajalla tosin autoa syynättiin hyvin tarkkaan, ja pelkäsinkin joutuvani samanlaiseen syyniin kuin mennessä. Rajamiehiä kiinnosti kuitenkin lähinnä bussi ja sen mahdolliset kolot. Ilmeisesti huumeita ja muita kiellettyjä tavaroita kuljetetaan taajaan rajan yli, joten siksi ankara tarkastus.
Plovdiviin päästyäni meinasin missata pysäkin, kun oli niin turkasen pimeää ulkona, ja lähestyimme bussiasemaa omituisesta suunnasta. Päällimmäisenä mieleen jäi Turkkilaisten ystävällisyys ja hyvin mielenkiintoinen elämys aidon käsityön parissa. Täytyy yrittää löytää hetki jolloin voin palata Istanbuliin ja käydä läpi nähtävyyksiä kultani kanssa.
Laitoin jo edellisenä päivänä viestiä Emrah Sipahille, joka toimii yrityksen kansainvälisen kaupan vetäjänä. Hän toivotti minut tervetulleeksi, ja lupasi laittaa auton hakemaan bussiasemalta. Kävin kyselemässä bussiasemalta lippuja, ja sopiva bussi löytyikin helposti: klo 23.00 lähtevä Metro-yhtiön bussi suoraan Istanbulin Esenler Otogar:iin (Otogar = bussiasema). Nopea pakkaus, ruokinta ja suihkussakäynti ja sitten kohti tuntematonta.
Metro-yhtiön bussi oli hämmästyttävän siisti ja palvelutasoltaan ehdottomasti korkein, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Jokaisessa penkissä oli oma pieni televisio, josta saattoi tylsyyden yllättäessä katsella hetken turkkilaisia taivaskanavia, ja todeta ensimmäisen olevan parempi vaihtoehto. Systeemissä oli omat kuulokkeet ja neljä USB-paikkaa, johon voi tarjota esimerkiksi muistitikkua, ja katsella omia elokuvia matkalla. Jos olisin tiennyt, niin olisin osannut varautua. Seuraavalla kerralla sitten. Matkan aikana bussiemäntä tarjoili kahvia ja virvokkeita, mutta kontaktia asiakkaisiin hän ei juuri ottanut. Muutenkin hän vaikutti välinpitämättömältä ja kiireiseltä. Ja huomaan nyt, että kirjoitan Informatum-analyysiä tilanteesta, joten lopetan sen heti.
Matka sujui kivasti, vaikka tiet olivatkin melko huonossa kunnossa. Televisiosysteemiä ei saanut suljettua, joten LCD-näyttö paistoi naamaan koko matkan, enkä juurikaan saanut nukuttua. Huomasin jo alkumatkasta, että takanani istui pari englantia puhuvaa nuorta, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan. He eivät kuitenkaan olleet kovin juttutuulella siinä hetkessä, joten päätin yrittää levätä. Huomasin meidän lähestyvän raja-asemaa, kun noin 12km ennen varsinaista asemaa alkoi loputon rekkajono. Rekat olivat välillä järjestyksessä nätisti tienpientareella, mutta välillä joko nuppi tai perävaunu oli reilusti ajokaistalla. Bussikuskille täydet pisteet rohkeudesta, jolla hän luovi meidät läpi miltei 80km:n tuntivauhdilla rekkojen ja vastaantulijoiden välisellä ohkaisella tienkaistaleella osumatta mihinkään esteeseen.
Saavuimme raja-asemalle, jossa alkoikin sitten mielenkiintoisuudet. Ensin passit tarkastettiin Bulgarian puolella, joka kesti yllättävän kauan. Takanani istuneen pariskunnan miespuolisen jäsenen passia syynättiin jostain syystä antaumuksella, ja hän avautukin aiheesta vähintään samalla mitalla. Selvisi, että mies on Unkarista ja nainen Iso-Britanniasta. Odottelimme hetken raja-alueella, ja saimme mahdollisuuden käydä ostoksilla Tax Free -kaupoissa. Lähdimme kohti Turkin rajaa, kun autoomme nousi tullivirkailija pyytäen kaikilta passit haltuunsa. Hän katsoi passiani ja kyseli huonolla englannilla viisumista. Totesin hänelle, että en tarvitse viisumia, koska olen Suomesta, jolloin hän vain katosi passini kanssa sanomatta mitään. Takanani istunut pariskunta tosin joutui lähtemään hänen mukaansa viisumiostoksille.
Sillä välin, kun pariskuntaa rahastettiin, me muut matkustajat nousimme bussista ja otimme tavaramme pitkälle pöydälle. Heidänkin rinkkansa nostettiin valmiiksi pöydälle heitä odottamaan. Alkoi ankara tavaroiden syynäys, joka muistutti etäisesti armeijan varustetarkastusta. Kun tarkastaja pääsi kohdalleni, hän alkoi kysellä kamerastani. Mukanani oli Aikin EOS 3 -filmirunko ja pikkuinen teleputki, joiden yhteisarvo tuskin on 300€ enempää. Tullivirkailija kyseli ja hiplasi kameraa sen näköisenä, että kohta lähtee filmi pihalle ja kamera takavarikkoon. Hän oli kiinnostunut ainoastaan siitä, onko laite ammatti- vai harrastuskäyttöön. Onneksi sain pidettyä itseni kurissa, etten ryhtynyt laukomaan sarkastisia sivuhuomautuksia hänen osaamisensa tasosta, tai pitämään luentoa siitä, miten halvemmillakin kameroilla saa otettua ammattimaisia kuvia, jos vain osaa.
Hetken päästä hän oli tyytyväinen, ja pyysi minua pakkaamaan laukkuni, ja poistumaan. Pariskunta oli saapunut paikalle episodini aikana, mutta heidän rinkkojaan virkailija ei tutkinut. Tavarat takaisin bussiin, ja kohti jälleen yhtä passintarkastusta. Keskustelimme pariskunnan kanssa hetken, mutta päätin sitten yrittää nukkua, kun moottoritien laatukin parantui huomattavasti.
Saavuimme Istanbulin Esenler Otogarille noin viiden aikaan aamulla. Paikalla oli yllättävän paljon ihmisiä, mutta meidän tiputettiin paikkaan, joka oli ilmeisesti jatkoyhteyksiä varten suunniteltu ala-laiturikompleksi. Täytyy sanoa, että enpä ole ollut vähään aikaan niin pihalla kuin juuri siinä hetkessä. Minulla ei ollut mitään käsitystä millainen asemarakennus on, joten hieman pukkasi hermostuttamaan, kun paikka näytti enemmänkin joltain sivu-asemalta jossain Istanbulin laitamilla. Pariskunta ymmärsi kysyä neuvoa, ja he löysivätkin ilmaisen kuljetuksen keskustaan, jossa heidän Couch Surfing -paikkansa sijaitsi. Hyvästelin heidät, ja kävin kyselemässä tietä bussiasemalle. Kaverit neuvoivat, että kohta tulee bussi, joka vie sinut sinne.
Bussi tuli hetken kuluttua, ja heitti minut ala-asemalta varsinaiselle bussiasemalle, jonka täytyy olla suurin bussiasema, jonka olen koskaan edes kuvitellut olevan olemassa. Asema on ovaalin muotoinen kompleksi, jonka keskella on kauppahalli täynnä ruokaloita ja myymälöitä. Ovaalirakennuksen sisäpihalla on lipunmyyntipisteet, ja ulkokehältä lähtevät bussit joka suuntaan. Asema on hyvin järjestyksessä ja harvinaisen selkeä. Bussiyhtiöiden nimien alla on kaupungit, joihin pääsee kyseisellä linjalla. Aseman edessä on miehiä huutamassa määräasemia ikään kuin kaupatakseen parhaita palveluita asiakkaalleen. Melkoinen kakofonia, kun miehet selvästikin kilpailivat siitä, kuka huutaa lujimpaa.
Hiivin Metron toimipisteeseen ottamaan pienet tirsat, koska Bosphoruksen toimisto aukesi vasta 9:30. Hämmästelin edelleen, kuin paljon ihmisiä oli liikkeellä näin aikaisin aamusta. Mielessäni kävi, että tämän on ensimmäinen Islaminuskoinen maa jossa olen vieraillut, ennen kuin uni yllätti.
Kävin nauttimassa aamupalaa, ja surffasin netissä sen aikaa, että toimisto aukesi. Soitin toimistoon tasan 9:30, mutta sieltä todettiin vain että "No english speaking here, wait one hauör". Ei kun takaisin nettikahvilaan ja surffailemaan. Vajaan tunnin päästä Emrah soittikin, ja sanoi lähettävänsä auton hakemaan minua toimisto 121:n edestä. Menin siihen odottelemaan ja en ihan ymmärtänyt millaista autoa hän tarkoitti. Nousinkin sähellyksissäni taksiin tavaroideni kanssa, ja taksikuski ei taitanut englantia juuri lainkaan. Yritin selvittää asiaa kuskilta, mutta soitto Emrahille paljasti, että noutaja tulee isolla Land Cruiserilla paikalle.
Oikea mies tuli hetken päästä ja ajelimmekin pitkin Istanbulia kohti tehdasta. Emrah oli oikeassa, kun hän totesi ettei taksi löytäisi sinne perille. Paikka oli todella kaukana bussiasemasta, mutta Istanbul on niin järkyttävän kokoinen kaupungi, etten nyt ihan pysty sanomaan, että paikka oli kaupungin laitamilla. Toimistosta pelmahti pihalle iloinen Emrah ja toivotti minut tervetulleeksi avosylin. Hänellä tuntui olevan paljon kiireitä, mutta silti sain kovin lämpimän vastaanoton.
Juttelimme hänen toimistossaan symbaalien historiasta aina 1200-luvun Ottomanien marssibändistä nykypäivän koneellisesti valmistettuihin sarjatuotantosymbaaleihin. Tarinoidessa kävi ilmi, että alkuperäiset pellit ovat turkkilaisten valmistamia, mutta 1500-luvulla Armenialaiset metallisepät olivat asian todellisia taitajia. Zildjian onkin Armenialainen käännös Turkinkielisestä sanasta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti symbaalintekijän poikaa. Samalla kun tarinoimme, tuli yksi työntekijöistä kutsumaan meidät verstaan puolelle.
Verstas muistutti enemmänkin vajaa, kuin tehdasta, mutta on ollut samanlaisessa käytössä jo useamman vuosikymmenen. He olivat juuri ryhtymässä valamaan symbaalien aihioita muotteihin. Katsotaan, saanko Emrahilta luvan julkaista videot joita otin, mutta pitää palata tähän myöhemmin. Kaikki työ tehtiin käsin, ja ainoat koneet ovat metallin prässäämistä tai sorvaamista varten. Punahehkuiset aihiot vietiin prässin läpi, ja ne pistettiin jäähtymään. Aihiot lämmitetään uudelleen myöhemmin, ja ajetaan prässin läpi useita kertoja, jotta päästään ohueen taipuisaan levyyn. Levyyn painetaan kello, ja reikä, jonka jälkeen jokainen pelti taotaan käsin muotoonsa ja viritetään soimaan. Tämän jälkeen pelti karkaistaan ja työstetään lopulliseen kiiltoonsa. Pitää kertoa lisää aiheesta toisessa tekstissä, jos videot saadaan julkaistua.
Seuraavaksi istuinkin pienen rumpusetin ääreen, ja hakkasin erilaisia peltejä kolmisen tuntia. Kävin kaikki peltierät läpi ja sainkin valittua itselleni sopivat yksilöt satsista. Jännää oli huomata, että kaksi täysin identtistä peltiä soivat samalla tavalla, mutta niillä oli erilainen sielu. Tämä onkin juuri käsin taottujen peltien hienous. Jokainen pelti on yksilö, vaikka perusominaisuudet ovatkin samat. Katsoin huvikseni hintoja noille, ja totesin saaneeni pellit noin kolmasosalla euroja siitä, mitä niistä maksetaan Suomessa. Hetken turisimme vielä, kun työntekijät maalasivat merkit uudelleen ja kiillottivat symbaalit kuljetuskuntoon. Sain vielä kaupan päälle aimo kasan tarroja ja peltipussin asianmukaisilla logoilla. Sitten olikin jo aika lähteä takaisin bussiasemalle.
En huomannut, että olin aivan nääntymässä nälkään, kun pääsin bussiasemalle. Kiirehdinkin lähimpään ruokalaan, joita aseman keskellä olevassa rakennuksessa olikin useita. En oikein tiennyt mitä ottaisin, mutta osoitin yhtä peltistä soppalootaa, ja kysyin mitä tuo on. Myyjä pohti hetken ja osoitti kylkeään. Ajattelin, että se on kanan rintaa, ja pyysin satsin sitä. Kyseessä olikin munuais-maksa-kanansydän-soossi rintaleikkeen sijaan. Riisillä höystetty satsi oli kyllä mitä maukkain. En ole koskaan syönyt mitään noin hyvää, mutta jäin hieman nälkäiseksi. Siksi ajattelinkin ottaa pienen Dönerin kyytipojaksi. Paikallinen pikkudöneri olikin rullamuotoinen, mutta hyvin maukas. Sitten tajusinkin, että liha onkin kanaa. Näin täällä, mites teillä?
Syötyäni kävin palloilemassa basaareissa, ja huomasinkin kivan näköiset kengät. Kävi todella outo tilanne, joka ei vastannut ollenkaan odotuksia. Kyseisen kenkäkaupan myyjä ei edes yrittänyt myydä minulle mitään. Kiertelin kojua vaikka kuinka kauan, ja odotin, että joku tekisi peliliikkeen, mutta ei. Piti oikein itse mennä kysymään. Valitettavasti heillä ei ollut minun kokojani, joten jäi kengät ostamatta. Sitten bussiin ja kohti Bulgariaa. Täytyy sanoa, että tuntemusten perusteella muodostunut mielikuva Turkista sai minut haluamaan jäädä pidemmäksikin aikaa. Täytyy ehdottomasti tulla uudelleen.
Hunturin bussi, jolla tulin takaisin, ei ollut läheskään samaa tasoa, kuin Metron bussi, mutta kulkihan tuo eteenpäin ja perille päästiin. Rajalla tosin autoa syynättiin hyvin tarkkaan, ja pelkäsinkin joutuvani samanlaiseen syyniin kuin mennessä. Rajamiehiä kiinnosti kuitenkin lähinnä bussi ja sen mahdolliset kolot. Ilmeisesti huumeita ja muita kiellettyjä tavaroita kuljetetaan taajaan rajan yli, joten siksi ankara tarkastus.
Plovdiviin päästyäni meinasin missata pysäkin, kun oli niin turkasen pimeää ulkona, ja lähestyimme bussiasemaa omituisesta suunnasta. Päällimmäisenä mieleen jäi Turkkilaisten ystävällisyys ja hyvin mielenkiintoinen elämys aidon käsityön parissa. Täytyy yrittää löytää hetki jolloin voin palata Istanbuliin ja käydä läpi nähtävyyksiä kultani kanssa.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Paikalliset haitaristit ovat perseestä!
Kiitos vaan sille pilittäjälle, joka tuli reenaamaan viereiseen luokkaan. Harjoittelin kaikessa rauhassa Griegin hidasta etydiä, niin kaveri alkoi pilipattamaan Bulgarialaista perinnemusaa haitarilla sellaisella tempolla, joka saisi kultaiset, hopeaiset, ja platinaisetkin harmonikkataiturit kalpenemaan kateudesta. Meni kiinnostus reenata juuri sillä hetkellä aika alas. Mojo laskeutui kaikkien aikojen matalimmalle tasolle.
Muutenkin nuo päärakennuksen harjoitustilat on kyllä jotain ihan legendaarista. Jos kuvittelette, että meidän harjoitushuoneet ovat pieniä, niin tervetuloa tänne. Tuohon neljän neliön koppiin oli umpattu piano, ja hirveä kasa tauluja. Luokat ovat ylimmässä kerroksessa, joten katto on viisteinen myös harjoitustilassa. Näin huoneessa on siis täysin mahdotonta laulaa. Yhyy, snif ja itku.
Oli tänään ihan hauskaakin. Tapasin näyttelemisen opettajani, professori N.N:n, joka opettaa paikallisia ohjaajaksi haluavia näyttelyn saloihin. Kuvittelin aluksi, kun hän kertoi minulle näyttelemisen perusteista, että hän on ihan oman tien kulkija, mutta vartin pohjustuksen jälkeen kävimme puolitoista tuntia läpi Stanislavskin metodin perusteita. Sinänsä hyvä, että vitsailin juuri viime viikolla yhdelle kaverille, että tämä ohjaaja varmaan haluaa muokata minusta Stanislavskin oppipojan. Sinänsä mielenkiintoista, että herra Stanislavski teki viimeisinä päivinään töitä oopperalaulajien kanssa, tai näin minulle kerrottiin. Kaikki oli kuitenkin ihan järkeenkäypää, ja tosi mielenkiintoista. Sainkin kotitehtäväksi kehittää tekemistä Lunge da Lei:in. Ei siis siinä mielessä, että sitä aariaa koskaan esitettäisiin niin, mutta harjoituksen vuoksi. Tarkoituksena olisi irrottaa laulaminen ja sen pakonomainen ruumiinkieli pois lavalla elämisestä. Olen ihan kympillä tässä mukana, kun yllättävän suuri osa isoista oopperastaroista on lavalla ollessaan täysin tietämätön ympäristöstään, ja muutenkin reagoi tavallaan epäuskottavasti lavan tapahtumiin, vaikka laulussa sinänsä ei olisi mitään vikaa. No, katsotaan mitä tästä tulee. Ainakin hyvän alun tässä ehtii saamaan aiheeseen.
Ostin törkeän hyvää Sirene-juustoa, joka on aika lähellä Fetaa, mutta parempaa. Tein tässä makkarasalaatin, jonka hinnaksi tuli 4,90lv eli n. 2,60€. Törkeän hyvää. Ulkona paukkuu ilotulitteet jo nyt, vaikka varsinainen juhlapäivä on vasta huomenna. 3.3. on Bulgarialainen juhlapäivä, jolloin juhlistetaan itsenäisyyttä Osmaanien valtakunnasta. 1.3. on Baba Marta -juhla jolloin juhlitaan hedelmällisyyttä ja tulevaa kevättä. Ihmekkös jos 4.3. on pakko pitää myös vapaapäivänä :D Joku kuulemma ampuu aseellakin tuolla ulkona. Ehkä ihan hyvä päätös jäädä tänne kotio zippailemaan ja katsomaan avaruuskävelyä Nasa-telkkarista.
Eräs kaveri kertoi, että kesällä Sunny Beatchilla on ilotulituksia harva se päivä. Yhden kerran laiton ilotulitus tuhosi hänen hotellinsa pihassa kolme autoa, ja sytytti tulee pari rakennusta. Täällä ammutaan siis isoja putkiraketteja, eikä mitään pikku kissanpieruja, kun juhlitaan. Toivottavasti taukoaa sen verran, että pystyy nukkumaan yöllä. Huomenna voisikin mennä riehumaan kameran kanssa joukkoon, ja kuvaamaan juhlivia ihmisiä.
Muutenkin nuo päärakennuksen harjoitustilat on kyllä jotain ihan legendaarista. Jos kuvittelette, että meidän harjoitushuoneet ovat pieniä, niin tervetuloa tänne. Tuohon neljän neliön koppiin oli umpattu piano, ja hirveä kasa tauluja. Luokat ovat ylimmässä kerroksessa, joten katto on viisteinen myös harjoitustilassa. Näin huoneessa on siis täysin mahdotonta laulaa. Yhyy, snif ja itku.
Oli tänään ihan hauskaakin. Tapasin näyttelemisen opettajani, professori N.N:n, joka opettaa paikallisia ohjaajaksi haluavia näyttelyn saloihin. Kuvittelin aluksi, kun hän kertoi minulle näyttelemisen perusteista, että hän on ihan oman tien kulkija, mutta vartin pohjustuksen jälkeen kävimme puolitoista tuntia läpi Stanislavskin metodin perusteita. Sinänsä hyvä, että vitsailin juuri viime viikolla yhdelle kaverille, että tämä ohjaaja varmaan haluaa muokata minusta Stanislavskin oppipojan. Sinänsä mielenkiintoista, että herra Stanislavski teki viimeisinä päivinään töitä oopperalaulajien kanssa, tai näin minulle kerrottiin. Kaikki oli kuitenkin ihan järkeenkäypää, ja tosi mielenkiintoista. Sainkin kotitehtäväksi kehittää tekemistä Lunge da Lei:in. Ei siis siinä mielessä, että sitä aariaa koskaan esitettäisiin niin, mutta harjoituksen vuoksi. Tarkoituksena olisi irrottaa laulaminen ja sen pakonomainen ruumiinkieli pois lavalla elämisestä. Olen ihan kympillä tässä mukana, kun yllättävän suuri osa isoista oopperastaroista on lavalla ollessaan täysin tietämätön ympäristöstään, ja muutenkin reagoi tavallaan epäuskottavasti lavan tapahtumiin, vaikka laulussa sinänsä ei olisi mitään vikaa. No, katsotaan mitä tästä tulee. Ainakin hyvän alun tässä ehtii saamaan aiheeseen.
Ostin törkeän hyvää Sirene-juustoa, joka on aika lähellä Fetaa, mutta parempaa. Tein tässä makkarasalaatin, jonka hinnaksi tuli 4,90lv eli n. 2,60€. Törkeän hyvää. Ulkona paukkuu ilotulitteet jo nyt, vaikka varsinainen juhlapäivä on vasta huomenna. 3.3. on Bulgarialainen juhlapäivä, jolloin juhlistetaan itsenäisyyttä Osmaanien valtakunnasta. 1.3. on Baba Marta -juhla jolloin juhlitaan hedelmällisyyttä ja tulevaa kevättä. Ihmekkös jos 4.3. on pakko pitää myös vapaapäivänä :D Joku kuulemma ampuu aseellakin tuolla ulkona. Ehkä ihan hyvä päätös jäädä tänne kotio zippailemaan ja katsomaan avaruuskävelyä Nasa-telkkarista.
Eräs kaveri kertoi, että kesällä Sunny Beatchilla on ilotulituksia harva se päivä. Yhden kerran laiton ilotulitus tuhosi hänen hotellinsa pihassa kolme autoa, ja sytytti tulee pari rakennusta. Täällä ammutaan siis isoja putkiraketteja, eikä mitään pikku kissanpieruja, kun juhlitaan. Toivottavasti taukoaa sen verran, että pystyy nukkumaan yöllä. Huomenna voisikin mennä riehumaan kameran kanssa joukkoon, ja kuvaamaan juhlivia ihmisiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)