Sinne meni Bulgarian ensiesiintyminen. Olihan se aika kivaa, mutta venttaaminen samassa ravintolassa 20 röökiä vetelevän bulgaarin kanssa ei ollut mitenkään miellyttävää. Bulgariassa on vasta säädetty samanlainen tupakkalaki, kuin Suomessa. Toimeenpanossa ollaan siinä vaiheessa, että suurin osa ravintoloista on erityisluvalla saanut jatkaa.
Eipä se kuitenkaan suoritukseen sitten hirveästi vaikuttanut. Yleisö tykkäsi, ja E Lucevan Le Stelle ja Mattinata kajahtivat kivasti yleisön syömmeen. Tämän jälkeen kelpasikin huuhdella ylimääräiset nuotit rakijalla ja hyvällä ruoalla. Talo tarjosi, joten mikäs siinä sitten. Muutkin esiintyjät panivat parastaan. Junioreilla oli vähän murkkuja housuissa, ja tuli vähän pummeja, mutta ei siinä mitään. Onneksi oli hyvä pianisti joka poimi homman kasaan lennosta. Tulihan sitä sitten tanssittuakin myöhemmin illalla perinteisiä Bulgarialaisia tansseja. Kyllä, tanssin joo, vaikka en itsekään uskoisi. Ajattelin, että ei siitä varsinaisesti haittaakaan ole, kun olen tunnetusti melkoinen parkettien partavaahto.
Aamulla lähdettiin yhdeksän aikaan ajamaan kohti Plovdivia. Kaludin vaimo oli sairastunut, joten menemme Stara Zagoraan sitten myöhemmin. Kävimme matkalla Kaludin äidin luona tervehtimässä, jonka jälkeen piipahdimme vielä Kaludin serkun luona kahvilla. Ajoimme myös Kaludin syntymäkaupungin ohi, kävimme katsomassa synnyinkotia, ja veimme hänen isänsä haudalle kynttilän. Kylä, jossa Kaludi on syntynyt, ei ole asukasmäärältään varmaan tuhatta enempää. Hämmästyttävää, että kansainvälinen oopperastara on ponnistanut sieltä maailmalle.
Kaludin serkkun mies on taiteilija, ja tekee erinomaista rakijaa, jota sainkin häneltä lahjaksi pullollisen. Rakija on paikallista pontikkaa, jota täällä kuitenkin saa tehdä laillisesti. Siksi jokaisella perheellä on oma tyylinsä, ja jokaisella kylällä, notkolla ja saarelmalla on oma nimikkomerkkinsä. On Burgas 63, on Karnobatchka ja vaikka mitä muitakin. Silti Bulgarialaiset pitävät itsetehdystä kaikkein eniten. Kaludin serkun mies on ainakin panostanut pullon ulkonäköön. Kylkeen on liimattu savesta tehty tekijän pään kuva.
Matkalla kerkesimme jutella vaikka mistä. Juttelimme laulamisesta, esiintymisestä, ihmisistä ja siitä, mikä takaa menestyksen tällä uralla. En kuitenkaan paljasta sitä vielä. Sehän olisi vähän niinkuin söisi jälkiruoan ennen varsinaista ateriaa. Kaludi kävi läpi esiintymisiä muun muassa Mirella Frenin ja muiden starojen kanssa, joiden nimet pääsivät jo unohtumaan. Kuuntelutin hänellä Peter Andersia, ja hän tykkäsi kovasti, vaikka saksa ei hänelle ole mieluisin laulukieli.
Matkalla meinasi tulla pari kertaa nokkakolari hullujen ohittelijoiden vuoksi, mutta ilmeisesti se kuuluu maan tapaan. Kävimme huoltsikalla raapimassa vanhat Vignettet pois, ja vaihtamassa uudet tilalle. Vignette on eräänlainen tietullitarra, joka pitää löytyä auton tuulilasista moottoritiellä ajettaessa. Poliisit lyövät kuulemma 400lv sakon koutaan jos tarra ei ole paikallaan, vaikka se löytyisikin hansikaslokerosta.
Matka sujui muuten rattoisasti ja löysimme Plovdivin kämpänkin helposti. Kämppä oli kerennyt viilentyä parrin asteeseen, koska olin laittanut sähköpatterit pois päältä. Ei auta, kun laittaa vähän enemmän vilttiä päälle nukkumaan mennessä, ja toivoa että kämppä lämpiää edes joskus. Sitä kyllä hieman ihmettelen, että miten täällä lämmitetään sähköllä, joka muutenkin on niin kallista. Kaukolämpöä ei ole ainakaan täällä, mutta luulisi jonkun muun järjestelmän olevan hitusen verran halvempi, esim. keskuslämmitys öljyllä. Kämpätkään eivät ole kovin häävisti eristettyjä, eikä kolmikerrosikkunoita löydy mistään talosta. Silti täälläkin on nyt -9 astetta pakkasen puolella, joten luulisi ihmisten ajattelevan vähän pidemmälle talojensa energiatehokkuutta.
Täällä sitä nyt kuitenkin täristään. Toivottavasti on aamulla jo lämpimämpi kämppä. Harjoitukset siis jatkukoon ylihuomenna. Huomenna mennään ostamaan kattiloita, pannuja ja ruokaa kaupasta vuokraistäntäni Ivon kanssa.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
perjantai 28. tammikuuta 2011
Havaintoja katukuvasta
Käväisin iltakävelyllä pyörimässä kaupungilla, ja samalla Irlantilaisessa Pubissa, joka ei ollut nähnytkään Irlantia. Samaa Bulgarialaista ravintolaa kaikki tyyni. Kaikki raflat on enemmän tai vähemmän saman näköisiä, ja tarjoilee samaa ruokaa. Jos varianssia löytyy, niin se on sitten jotain paikallista versiota ulkolaisesta tavarasta. Tässä tapauksessa Irlantilainen makkara oli kyllä ihan samaa tavaraa kuin Bulgarialainen makkara.
Tien varressa oli kansainvälistymisen merkiksi laitettu lasten maalaamia kylttejä. Kylteissä oli maan lippu ja lasten tulkinta siitä, miltä kyseinen maa näyttää. Tässä muutamia esimerkkejä:
Jännästi kyllä on erilaiset näkemykset mm. Ruotsin asuntojen muodosta ja Suomalaisesta kukkaloistosta. Vai olisikohan tässä nyt vaan lapsen mielikuvitusta käytetty tehokeinona.
Oli mieten oli, ihan kiva piristys päivään. Aika voimakkaasti tuo eurooppalaistuminen näkyy täällä muutenkin katukuvassa. Paljon on erilaisia miljöönparannusprojekteja käynnissä, joita rahoitetaan EU-tuella. Tämänkin kaupungin Vapauden aukio (pl. Svoboda) on revitty auki ja ilmeisesti aiotaan päällystää uudelleen paremmin pakkasenkestävällä materiaalilla.
Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin samanlainen kiiltäväksi hiottu, ja hemmetin liukas jäätyessään se pinnoite tulee olemaan, kuin kaikkialla muuallakin Bulgarian aukeilla toreilla. Ihan käsittämätöntä, miten ihmiset eivät hajota itseään, kun välillä on itsekin joutunut suorittamaan sellaisia pelastusliikkeitä, että Jaatisen Ahtikin olisi ylpeä. Herrasmieshän ei pelastele pitkässä takissa, puku päällä, vaan kaatuu arvokkaasti. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Tien varressa oli kansainvälistymisen merkiksi laitettu lasten maalaamia kylttejä. Kylteissä oli maan lippu ja lasten tulkinta siitä, miltä kyseinen maa näyttää. Tässä muutamia esimerkkejä:
Oli mieten oli, ihan kiva piristys päivään. Aika voimakkaasti tuo eurooppalaistuminen näkyy täällä muutenkin katukuvassa. Paljon on erilaisia miljöönparannusprojekteja käynnissä, joita rahoitetaan EU-tuella. Tämänkin kaupungin Vapauden aukio (pl. Svoboda) on revitty auki ja ilmeisesti aiotaan päällystää uudelleen paremmin pakkasenkestävällä materiaalilla.
Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin samanlainen kiiltäväksi hiottu, ja hemmetin liukas jäätyessään se pinnoite tulee olemaan, kuin kaikkialla muuallakin Bulgarian aukeilla toreilla. Ihan käsittämätöntä, miten ihmiset eivät hajota itseään, kun välillä on itsekin joutunut suorittamaan sellaisia pelastusliikkeitä, että Jaatisen Ahtikin olisi ylpeä. Herrasmieshän ei pelastele pitkässä takissa, puku päällä, vaan kaatuu arvokkaasti. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Pää hajoaa
Nyt aletaan mennä siinä rajoilla, paljonko ihminen kestää sensorista deprivaatiota omasta kielestään, tai edes englannista. Tuntuu siltä koko ajan, että on ihan eri paria koko porukan kanssa. Kalu on kiireinen ja diilailee bisneksiä samalla, eikä sillä hirveesti ole aikaa tuntien ulkopuolella. Yksi kaveri puhuu ihan ok englantia, mutta se asustaa tätinsä luona 20km:n päässä, eikä näin olleen ole käytettävissä. Muut eivät puhu englantia siinä määrin, että saisi aikaan järkevää keskustelua. Ehkäpä sitä Plovdivissa sitten on eri meininki.
Huomaa, että tää vaikuttaa myös keskittymiseen. Tuli viikon ekat kukotkin laukaistua ilmoille, eikä se johtunu muusta kuin keskittymisen puutteesta. Ajattelin, että pitäisiköhän sitä koittaa mennä ihmisten ilmoille ja käydä jossain kuppilassa istuksimassa hotellihuoneen sijaan. Olisi ainakin suurempi mahdollisuus kohdata mahdollisia kieltenpuhujia.
Sillä tavallahan me tavattiin yksi kaveri Mikon kanssa taannoisella Plovdivin reissulla. Juteltiin menomatkalla Sofiasta suomeksi bussissa, ja kaveri sitten taputti olkapäälle juuri kun oltiin saapumassa Plovdiviin. Hän oli asunut Tampereella ja Helsingissä muutaman vuoden, ja vaikkei osannutkaan puhua juurikaan suomea, oli kuitenkin kielimiehiä. Käytiin sitten safkalla ja turistiin muita näitä. Oli sekin ihan mukavaa vaihtelua, ja juuri tällaista tässä kaipaisikin. Onneksi jätin kotiin puhelimen, jossa on Plovdivilaisten kavereiden numerot. Tapasin toisella reissulla pari brittiä, jotka asuivat Plovdivissa. Toinen on näytelmäkirjailia ja toinen taidemaalari. Istuttiin heidän kanssa iltaa muutamaan otteeseen, ja naureskelin siinä itsekseni, millainen La Boheme -asetelma hommassa oli. Heitä olisi kyllä ihan mukava nähdä.
No, keskitytäänpäs nyt tähän hetkeen ja huomiseen konserttiin. Huomenna illalla räjähtää, ja saadaan hommalle arvoisensa päätös. Katotaan jos sieltä tulee jotain näyttämisen / kuuntelemisen arvoista nauhalle. Nyt voisi käydä vähän kävelyllä, että nukuttaisi sitten makiammin.
Huomaa, että tää vaikuttaa myös keskittymiseen. Tuli viikon ekat kukotkin laukaistua ilmoille, eikä se johtunu muusta kuin keskittymisen puutteesta. Ajattelin, että pitäisiköhän sitä koittaa mennä ihmisten ilmoille ja käydä jossain kuppilassa istuksimassa hotellihuoneen sijaan. Olisi ainakin suurempi mahdollisuus kohdata mahdollisia kieltenpuhujia.
Sillä tavallahan me tavattiin yksi kaveri Mikon kanssa taannoisella Plovdivin reissulla. Juteltiin menomatkalla Sofiasta suomeksi bussissa, ja kaveri sitten taputti olkapäälle juuri kun oltiin saapumassa Plovdiviin. Hän oli asunut Tampereella ja Helsingissä muutaman vuoden, ja vaikkei osannutkaan puhua juurikaan suomea, oli kuitenkin kielimiehiä. Käytiin sitten safkalla ja turistiin muita näitä. Oli sekin ihan mukavaa vaihtelua, ja juuri tällaista tässä kaipaisikin. Onneksi jätin kotiin puhelimen, jossa on Plovdivilaisten kavereiden numerot. Tapasin toisella reissulla pari brittiä, jotka asuivat Plovdivissa. Toinen on näytelmäkirjailia ja toinen taidemaalari. Istuttiin heidän kanssa iltaa muutamaan otteeseen, ja naureskelin siinä itsekseni, millainen La Boheme -asetelma hommassa oli. Heitä olisi kyllä ihan mukava nähdä.
No, keskitytäänpäs nyt tähän hetkeen ja huomiseen konserttiin. Huomenna illalla räjähtää, ja saadaan hommalle arvoisensa päätös. Katotaan jos sieltä tulee jotain näyttämisen / kuuntelemisen arvoista nauhalle. Nyt voisi käydä vähän kävelyllä, että nukuttaisi sitten makiammin.
torstai 27. tammikuuta 2011
Korvat soi ja kroppa valittaa
Mä ihmettelen kovasti sitä, miten nää yleensäkään kuulee mitään nää paikalliset laulajat. Joka paikassa soitetaan musaa ihan hemmetin lujalla, ja siihen päälle vielä nuo laulureenit kovissa kivihuoneissa. Ei kai siinä mitään, mut nyt alkaa ittellä soimaan korvat siihen malliin että tarttee ottaa tulpat messiin. Ei sillä, ei mullakaan mikään ihan pieni ääni oo, mutta kurssilla on yks bassobaritoni joka irrottaa rappaukset seinistä, ja saa karhutkin itkemään äänellään. Se on kuin suihkumoottorin löis käyntiin, kun se alkaa veisaamaan.
Tuossa alakerrassa oli eilen taasen orkesteri soittamassa. Tulin sisään ja ihmettelin et mikä meno, ja hissiin tuli musa niin lujaa, et oli pistettävä sormet korviin. Meteli tuli neljän kerroksen läpi heittämällä. Ihan käsittämättömän lujaa vetivät, vaikka kyllä oikeen komiasti. Money for Nothingia siellä kaveri nakutteli kitaralla niin, että piti oikeen jäädä kuuntelemaan, tuleeko nauhalta. Paljastui livekeikaksi, kun kaveri veivas sooloon vähän Are You Gonna Go My Way:tä sekaan. Ei täällä kyllä mitään livekeikkojakaan uskalla mennä kuuntelemaan ilman tulppia.
Muistuu mieleen yksi baarikeikaus Mikon kanssa taannoin Plovdvissa, kun käytiin paikallisessa kulmatanssilassa. Baarimikko oli seurustellut suomalaisen tytön kanssa, ja osasi sanoa kaikki tarvittavat asiat suomeksi. Paikalla oli myös röntgenlääkäri, joka pussaili poskelle (ilmeisesti siksi että pidettiin sille seuraa) ja tarjoili olutta hyvin avokätisesti. Ilta meni mukavasti siihen asti, kun joku keksi alkaa soittaa paikallisia hittejä reteoista. Meinasi pää räjähtää, kun musa soi niin lujaa että järki lähtee. Onneksi sattui olemaan tulpat mukana. Taas tuli luotua mainetta kulmilla, kun kaverit ihmetteli et mitä se ny oikeen rupee korviaan rassaamaan kesken hauskanpidon.
Tuossa alakerrassa oli eilen taasen orkesteri soittamassa. Tulin sisään ja ihmettelin et mikä meno, ja hissiin tuli musa niin lujaa, et oli pistettävä sormet korviin. Meteli tuli neljän kerroksen läpi heittämällä. Ihan käsittämättömän lujaa vetivät, vaikka kyllä oikeen komiasti. Money for Nothingia siellä kaveri nakutteli kitaralla niin, että piti oikeen jäädä kuuntelemaan, tuleeko nauhalta. Paljastui livekeikaksi, kun kaveri veivas sooloon vähän Are You Gonna Go My Way:tä sekaan. Ei täällä kyllä mitään livekeikkojakaan uskalla mennä kuuntelemaan ilman tulppia.
Muistuu mieleen yksi baarikeikaus Mikon kanssa taannoin Plovdvissa, kun käytiin paikallisessa kulmatanssilassa. Baarimikko oli seurustellut suomalaisen tytön kanssa, ja osasi sanoa kaikki tarvittavat asiat suomeksi. Paikalla oli myös röntgenlääkäri, joka pussaili poskelle (ilmeisesti siksi että pidettiin sille seuraa) ja tarjoili olutta hyvin avokätisesti. Ilta meni mukavasti siihen asti, kun joku keksi alkaa soittaa paikallisia hittejä reteoista. Meinasi pää räjähtää, kun musa soi niin lujaa että järki lähtee. Onneksi sattui olemaan tulpat mukana. Taas tuli luotua mainetta kulmilla, kun kaverit ihmetteli et mitä se ny oikeen rupee korviaan rassaamaan kesken hauskanpidon.
Ylläri etuoikealta
Kivan päivän päätteeksi lauleskelin hieman hotellihuoneessa. Hetken päästä ovelleni koputettiin, ja kaksi nuorta tyttöä katsoi silmät ammollaan minua. He eivät juurikaan osanneet englantia, mutta sen verran saivat hämmästykseltään sanottua, että lauloitko sinä äsken? Vastasin kyllä ja yritin selittää mikä meininki. Paikalle tuli vielä nuori kaveri, joka vähän tulkkasi. He pyysivät nimikirjoitukseni vihkoon, ja kaveri selitti, että tyttö osaa myöskin laulaa. He pyysivät serenaadia, mutta kohteliaasti kieltäydyin vedoten raskaan päivän rasituksiin. Kerta se on ensimmäinenkin :)
Ihan hauska päivä muutenkin oli. Konsertti on kahden päivän päästä meidän hotellin panoraama-ravintolassa. Pianistia harmitti, kun hän joutuu soittamaan sähköpianolla. Eipä itseänikään juurikaan houkuttele, mutta katsotaan nyt löytäväkö he pianoon edes pedaalia.
Paikallinen taiteen mesenaatti, jonka nimeä en nyt muista, kertoi että konsertti joudutaan järjestämään hotellissa, koska paikallinen konserttisali on kylmillään. Heillä ei ole yleisöä, eikä näin ollen rahaakaan lämmittää paikkaa esityskuntoon, joten näillä mennään. Hämmästelin vaan sitä, miten konserttisalissa oleva kirkkourkusatsi kestää moisia vaihteluita. Kesällä heillä kuulemma on sitten ilmastointi siellä, joten sitten voidaan siellä pitää konsertteja, mesenaatti sanoi. Ihmettelin itsekseni, miten heillä kesällä on varaa huristaa ilmastointi täysillä, mutta talvella ei saada tupaa lämpimäksi. Kesällähän meinaan täällä on kuuma kuin pätsissä. Lämmöt saattavat nousta neljäänkymmeneen. Plovdivin ulkoilmaoopperassakin esitykset alkavat aikaisintaan yhdeksältä samaisen syyn vuoksi. No tämä on tätä.
Aloitettiin tänään pianistin kanssa ranskalaisen ohjelmiston vääntäminen Carmenilla ja Wertherillä. En ole pitänyt itseäni ranskalaisen oopperan ystävänä, mutta jotenkin sitä alkoi vähän paremmin ymmärtää Le fleurin ja Porquoi Me Revelleirin kautta. Kalukan mukaan niistä tulee hyvä rahasampo minulle, mut suapi nähhä.
Kaippa sitä pitäisi tästä taas käydä ruiskussa ja keksiä jotain iltapalaa, ja sitten pehkuihin että jaksaa viimeiset vokaliisit ja reenit ennen ylihuomista konserttia. Sitten voidaankin ottaa hetki rennosti.
Täältä tähän
Ihan hauska päivä muutenkin oli. Konsertti on kahden päivän päästä meidän hotellin panoraama-ravintolassa. Pianistia harmitti, kun hän joutuu soittamaan sähköpianolla. Eipä itseänikään juurikaan houkuttele, mutta katsotaan nyt löytäväkö he pianoon edes pedaalia.
Paikallinen taiteen mesenaatti, jonka nimeä en nyt muista, kertoi että konsertti joudutaan järjestämään hotellissa, koska paikallinen konserttisali on kylmillään. Heillä ei ole yleisöä, eikä näin ollen rahaakaan lämmittää paikkaa esityskuntoon, joten näillä mennään. Hämmästelin vaan sitä, miten konserttisalissa oleva kirkkourkusatsi kestää moisia vaihteluita. Kesällä heillä kuulemma on sitten ilmastointi siellä, joten sitten voidaan siellä pitää konsertteja, mesenaatti sanoi. Ihmettelin itsekseni, miten heillä kesällä on varaa huristaa ilmastointi täysillä, mutta talvella ei saada tupaa lämpimäksi. Kesällähän meinaan täällä on kuuma kuin pätsissä. Lämmöt saattavat nousta neljäänkymmeneen. Plovdivin ulkoilmaoopperassakin esitykset alkavat aikaisintaan yhdeksältä samaisen syyn vuoksi. No tämä on tätä.
Aloitettiin tänään pianistin kanssa ranskalaisen ohjelmiston vääntäminen Carmenilla ja Wertherillä. En ole pitänyt itseäni ranskalaisen oopperan ystävänä, mutta jotenkin sitä alkoi vähän paremmin ymmärtää Le fleurin ja Porquoi Me Revelleirin kautta. Kalukan mukaan niistä tulee hyvä rahasampo minulle, mut suapi nähhä.
Kaippa sitä pitäisi tästä taas käydä ruiskussa ja keksiä jotain iltapalaa, ja sitten pehkuihin että jaksaa viimeiset vokaliisit ja reenit ennen ylihuomista konserttia. Sitten voidaankin ottaa hetki rennosti.
Täältä tähän
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Itsaripäivä pianistin ja maestron johdatuksella
When I ask you to sing, you will ask: "How high?".
Ihan hittusen puhkinainen olo. Reilut kolme tuntia laulaen Toscaa, Mattinataa, ja muita koottuja tenorintappoteoksia, eikä ihme kyllä tee kipeetä muualle kuin koko kroppaan. Olo on kuin ois kasa omenoita Mehu-Maijan vieressä puolen päivän höyrystämisen jälkeen. Hyvin se kuitenkin meni, eikä mikään voisi olla hauskempaa.
Pianistin kanssa on kiva tehdä hommia, kun kaveri on keikkaa tekevä konserttipianisti, ja musiikkiakatemian pianonsoiton professori. Osaa hommansa aika komiasti, eikä paljoo tartte hinkata, kun se jo haistaa mimmonen kappale on kyseessä. Konserttiohjelmisto on kasassa, ja nyt vaan hiotaan särmiä pois piiseistä sit loppuviikko.
Tavallaan se on kai onni, että pari kaveria joutui lähtemään muihin hommiin kurssilta, yksi sairastui ja yksi asuu sen verran kaukana, ettei ehdi kuin yhteen sessioon per päivä. Tämä jättää aika paljon aikaa per oppilas meille muille.
Ei kai tää sit muuta. Sitä tää ny sitten on, kun ei oo ees kameraa mukana millä voisi ottaa kuvia ja niitä sitten näytellä. Vähän samanlainen olo, kun armeijassa ollessa. Kauheesti tekis mieli jutella muita juttuja, mutta ei oo ketään kenen kaa jutella, ja mieleen tulee vaan se, mitä tekee päivittäin. "Oli kyl semmoset maastoharjoitukset, että huh huh" "Mut meidän vääpeli se vasta onkin aika kova jätkä" ja sitä rataa.
No kerrotaan sitten lisää aiheesta, kun jotain tulee.
Ihan hittusen puhkinainen olo. Reilut kolme tuntia laulaen Toscaa, Mattinataa, ja muita koottuja tenorintappoteoksia, eikä ihme kyllä tee kipeetä muualle kuin koko kroppaan. Olo on kuin ois kasa omenoita Mehu-Maijan vieressä puolen päivän höyrystämisen jälkeen. Hyvin se kuitenkin meni, eikä mikään voisi olla hauskempaa.
Pianistin kanssa on kiva tehdä hommia, kun kaveri on keikkaa tekevä konserttipianisti, ja musiikkiakatemian pianonsoiton professori. Osaa hommansa aika komiasti, eikä paljoo tartte hinkata, kun se jo haistaa mimmonen kappale on kyseessä. Konserttiohjelmisto on kasassa, ja nyt vaan hiotaan särmiä pois piiseistä sit loppuviikko.
Tavallaan se on kai onni, että pari kaveria joutui lähtemään muihin hommiin kurssilta, yksi sairastui ja yksi asuu sen verran kaukana, ettei ehdi kuin yhteen sessioon per päivä. Tämä jättää aika paljon aikaa per oppilas meille muille.
Ei kai tää sit muuta. Sitä tää ny sitten on, kun ei oo ees kameraa mukana millä voisi ottaa kuvia ja niitä sitten näytellä. Vähän samanlainen olo, kun armeijassa ollessa. Kauheesti tekis mieli jutella muita juttuja, mutta ei oo ketään kenen kaa jutella, ja mieleen tulee vaan se, mitä tekee päivittäin. "Oli kyl semmoset maastoharjoitukset, että huh huh" "Mut meidän vääpeli se vasta onkin aika kova jätkä" ja sitä rataa.
No kerrotaan sitten lisää aiheesta, kun jotain tulee.
tiistai 25. tammikuuta 2011
Mitä se ny koko ajan päivittää blogiaan?!?
Niin no...
Selitys on hyvin yksinkertainen: Ei ole muutakaan tekemistä! Kotopuolessa olen juossut kuin mielipuoli viimeiset puolitoista vuotta tasapainotellen Lahdessa musiikinopintojen, Helsingissä töiden ja Savonlinnan oopperajuhlien kanssa, ja samalla on hoidettu kahta, välillä kolmeakin koiraa, ja ihanaa parisuhdetta rakkaan puolisoni kanssa. Viimeiset kaksi asiaa eivät ole tuntuneet velvollisuudelta, vaan päinvastoin, kaikki muu on tuntunut vievän aikaa perhen kanssa olemisesta. Joulu olikin ihanaa aikaa, kun saimme olla pitkän loman kahdestaan. No olihan siinä apet, omat koirat, ja kaverin koirat välillä mukana kuvioissa, mutta kuitenkin.
Harmillistahan se tavallaan on, ettei tällaista laulumahdollisuutta avautunut kotopuolesta, mutta joskus se elämä menee näin. Eikä tämä komennus ole toisaalta kuin puoli vuotta; asuimmehan puolisoni kanssa aikoinaan useamman vuoden eri kaupungeissa (tosin hieman huonoin tuloksin, mutta ei niitä aikoja kannata enää muistella). Olen kuitenkin hyvilläni, että pääsen tekemään tätä työtä nyt 24/7, kuten olen halunnutkin. Uskon lujasti siihen, että tämän reissun jälkeen olen jälleen noussut tasoja ylöspäin niin paljon, että ensimmäisen kentän loppuvastustaja häämöttää. Tavoitteena olisi luonnollisesti saada solistikomennusta suuntaan jos toiseen, mutta varoivaisen optimistisella asenteella ja sillai.
Toinen selitys on, että tulee mietittyä asioita, joita tosin en sitten enää muista kirjoittaessani. Sama pää kesät talvet. Näitä reissun päällä huomattuja pikku asioita onkin ihan kiva listailla. Tässä muutama vinkki, jotka varmaan suurin osa tietää jo, mutta laitetaan nyt kuitenkin.
Pese itse pyykkisi, niin säästät, vaikka olisitkin maassa jossa moinen toiminta olisikin halpaa. Katselin hotellini pesulapalvelun hintoja, ja totesin, että vettä tulee hanasta, ja käsinpesuaine maksaa 1,90lv kaupassa. Aikaahan tässä on, joten eikun pyykkäämään. Päässä soi Tapiola-kuoron tyttöjen (jossa äitini lauloi) esittämä Kaunis Pesijätär (Tässä Rauni Pekkalan versio: http://www.youtube.com/watch?v=j3rznMSdNtQ ) "Kun pyykkiä riittää vaan, muun kyllä mä kuntoon saan" ja sitä rataa. Penny saved is a penny earned.
Toinen jännä havainto oli, että suomesta ostetut pesuaineet eivät toimi kovin häävisti täällä. Kysehän on tietenkin veden kovuuseroista, joista eräs vaellusrippikoulun vetäjämme, Kärtsy, jo joskus kertoikin. Oli kuulemma joskus tytöt yrittäneet peseytyä tunturipurossa, ja oli jäänyt hoitoaineet tukkaan. Itselläni kävi niin, että edes kourallinen Tigin Brunet Godessia riittänyt putsaamaan hiuksia. Onneksi oli hotellin omat pesuaineet, jotka pelastivat nololta lopulta. Tarinan opetus: osta pesuaineet paikan päältä. Säästät varmasti rahallisesti, tilallisesti, painollisesti ja potutuksellisesti itseäsi, ja luonto kiittää.
Kylvynraikkaana vällyjen välistä, KT
Selitys on hyvin yksinkertainen: Ei ole muutakaan tekemistä! Kotopuolessa olen juossut kuin mielipuoli viimeiset puolitoista vuotta tasapainotellen Lahdessa musiikinopintojen, Helsingissä töiden ja Savonlinnan oopperajuhlien kanssa, ja samalla on hoidettu kahta, välillä kolmeakin koiraa, ja ihanaa parisuhdetta rakkaan puolisoni kanssa. Viimeiset kaksi asiaa eivät ole tuntuneet velvollisuudelta, vaan päinvastoin, kaikki muu on tuntunut vievän aikaa perhen kanssa olemisesta. Joulu olikin ihanaa aikaa, kun saimme olla pitkän loman kahdestaan. No olihan siinä apet, omat koirat, ja kaverin koirat välillä mukana kuvioissa, mutta kuitenkin.
Harmillistahan se tavallaan on, ettei tällaista laulumahdollisuutta avautunut kotopuolesta, mutta joskus se elämä menee näin. Eikä tämä komennus ole toisaalta kuin puoli vuotta; asuimmehan puolisoni kanssa aikoinaan useamman vuoden eri kaupungeissa (tosin hieman huonoin tuloksin, mutta ei niitä aikoja kannata enää muistella). Olen kuitenkin hyvilläni, että pääsen tekemään tätä työtä nyt 24/7, kuten olen halunnutkin. Uskon lujasti siihen, että tämän reissun jälkeen olen jälleen noussut tasoja ylöspäin niin paljon, että ensimmäisen kentän loppuvastustaja häämöttää. Tavoitteena olisi luonnollisesti saada solistikomennusta suuntaan jos toiseen, mutta varoivaisen optimistisella asenteella ja sillai.
Toinen selitys on, että tulee mietittyä asioita, joita tosin en sitten enää muista kirjoittaessani. Sama pää kesät talvet. Näitä reissun päällä huomattuja pikku asioita onkin ihan kiva listailla. Tässä muutama vinkki, jotka varmaan suurin osa tietää jo, mutta laitetaan nyt kuitenkin.
Pese itse pyykkisi, niin säästät, vaikka olisitkin maassa jossa moinen toiminta olisikin halpaa. Katselin hotellini pesulapalvelun hintoja, ja totesin, että vettä tulee hanasta, ja käsinpesuaine maksaa 1,90lv kaupassa. Aikaahan tässä on, joten eikun pyykkäämään. Päässä soi Tapiola-kuoron tyttöjen (jossa äitini lauloi) esittämä Kaunis Pesijätär (Tässä Rauni Pekkalan versio: http://www.youtube.com/watch?v=j3rznMSdNtQ ) "Kun pyykkiä riittää vaan, muun kyllä mä kuntoon saan" ja sitä rataa. Penny saved is a penny earned.
Toinen jännä havainto oli, että suomesta ostetut pesuaineet eivät toimi kovin häävisti täällä. Kysehän on tietenkin veden kovuuseroista, joista eräs vaellusrippikoulun vetäjämme, Kärtsy, jo joskus kertoikin. Oli kuulemma joskus tytöt yrittäneet peseytyä tunturipurossa, ja oli jäänyt hoitoaineet tukkaan. Itselläni kävi niin, että edes kourallinen Tigin Brunet Godessia riittänyt putsaamaan hiuksia. Onneksi oli hotellin omat pesuaineet, jotka pelastivat nololta lopulta. Tarinan opetus: osta pesuaineet paikan päältä. Säästät varmasti rahallisesti, tilallisesti, painollisesti ja potutuksellisesti itseäsi, ja luonto kiittää.
Kylvynraikkaana vällyjen välistä, KT
Täysi päivä teknillisellä opistolla
Tänään sitten laulettiinkin teknisen opiston kokoushuoneessa, jossa oli joku joskus saattanut käydä imuroimassa. Kaikki yski kuin astmaatikot tuberkuloosissa aamureenien ajan. Ei ollut hyvä tämä, totesi Kaludi, ja siirryimme sitten takaisin pieneen luokkaan keskustassa.
Siellä sitten parit canzonetat ja parit aariat pianistin kanssa, ja katseltiin tulevaan konserttiohjelmistoa. Kummasti on energiaa ja tarmoa vetää pari tuntia täpöllä, vaikka kuinka pöly keuhkoissa poltteleekin. Hyvät meininki, ja kelitkin suosii suomalaista talvikarpaasia. Bulgaarit itkee kun on pari astetta pakkasta ja lunta, mutta minä vaan nauran näitten talvelle. Tulisivat Helsinkiin kokeilemaan onneaan.
Kaludi oli joskus vuosia sitten Tampereella keikalla, kun oli reilu parikymmentä raatia pakkasta. Hän muistelee vieläkin, kuinka he joutuivat liikkumaan Cumuluksesta Tampere-talolle taksilla, koska ei heillä ollut sopivia ulkovaatteita. Itselläni on semmoinen filosofia, ettei ole vääriä kelejä, on vain vääriä varusteita. Kahden käyttörotuisen koiran omistaminen on kummasti vahvistanut tätä ajattelutapaa.
Ajattelin tässä samalla ottaa käyttöön, nyt kun kerran aikaa on, 200 istumaannousua -projektin. Aloitin saman tien, ja totesin, etten muista koskaan saaneeni näin vähän istumaannousuja yhtäsoittoa. On siis ihan aikakin vähän parannella tilastoja. Katotaan ny mihin tolla 24kpl:n suorituksella pääsee, vai pääseekö. Punnerruksia menee jo reippaat 40. Miinuspuolena on tosin se, että takareidet jumittuu, josta seuraa selän kipuilu. Venytelin eilen jalat kunnolla, kun paikallinen versio ibuprofeenista oli vienyt terän kivulta pois. Heti helpotti. Taas oltiin jännän äärellä kyllä, mutta täytyy kiittää tästäkin tiedonjyvästä erästä Oopperajuhlien tanssijaa, joka selitti tän syy-seuraus-suhteen mulle viime kesänä.
No, ehkäpä tästä seuraavaksi vähän punnerrellaan, sitten lasketaan lämmin kylpy, lillutaan siellä tarpeelinen aika, ja mennään lataan akkuja sitten huomista sessiota varten. Onneksi on näitä mestarikursseja jo muutamia takana, niin muistaa levätä kurssin alussa, jotta jaksaa sitten viikon loppuun. Onhan tämä aikamoista rääkkiä kun kokeillaan rajoja joka päivä, ja opitaan siinä samalla uutta omasta tekemisestään. Tätä sitä täältä lähdettiin hakemaankin, joten eipäs valiteta!
Päätän raporttini tähän... jaha, nyt meni kuva, kohta menee varmaan äänikin.
Siellä sitten parit canzonetat ja parit aariat pianistin kanssa, ja katseltiin tulevaan konserttiohjelmistoa. Kummasti on energiaa ja tarmoa vetää pari tuntia täpöllä, vaikka kuinka pöly keuhkoissa poltteleekin. Hyvät meininki, ja kelitkin suosii suomalaista talvikarpaasia. Bulgaarit itkee kun on pari astetta pakkasta ja lunta, mutta minä vaan nauran näitten talvelle. Tulisivat Helsinkiin kokeilemaan onneaan.
Kaludi oli joskus vuosia sitten Tampereella keikalla, kun oli reilu parikymmentä raatia pakkasta. Hän muistelee vieläkin, kuinka he joutuivat liikkumaan Cumuluksesta Tampere-talolle taksilla, koska ei heillä ollut sopivia ulkovaatteita. Itselläni on semmoinen filosofia, ettei ole vääriä kelejä, on vain vääriä varusteita. Kahden käyttörotuisen koiran omistaminen on kummasti vahvistanut tätä ajattelutapaa.
Ajattelin tässä samalla ottaa käyttöön, nyt kun kerran aikaa on, 200 istumaannousua -projektin. Aloitin saman tien, ja totesin, etten muista koskaan saaneeni näin vähän istumaannousuja yhtäsoittoa. On siis ihan aikakin vähän parannella tilastoja. Katotaan ny mihin tolla 24kpl:n suorituksella pääsee, vai pääseekö. Punnerruksia menee jo reippaat 40. Miinuspuolena on tosin se, että takareidet jumittuu, josta seuraa selän kipuilu. Venytelin eilen jalat kunnolla, kun paikallinen versio ibuprofeenista oli vienyt terän kivulta pois. Heti helpotti. Taas oltiin jännän äärellä kyllä, mutta täytyy kiittää tästäkin tiedonjyvästä erästä Oopperajuhlien tanssijaa, joka selitti tän syy-seuraus-suhteen mulle viime kesänä.
No, ehkäpä tästä seuraavaksi vähän punnerrellaan, sitten lasketaan lämmin kylpy, lillutaan siellä tarpeelinen aika, ja mennään lataan akkuja sitten huomista sessiota varten. Onneksi on näitä mestarikursseja jo muutamia takana, niin muistaa levätä kurssin alussa, jotta jaksaa sitten viikon loppuun. Onhan tämä aikamoista rääkkiä kun kokeillaan rajoja joka päivä, ja opitaan siinä samalla uutta omasta tekemisestään. Tätä sitä täältä lähdettiin hakemaankin, joten eipäs valiteta!
Päätän raporttini tähän... jaha, nyt meni kuva, kohta menee varmaan äänikin.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Nähtävyyksiä havaittu
Lyhyen, hyvin menneen laulupäivän päätteeksi kävin käppäilemässä ja eksymässä sivukujille. Löytyihän sieltä kaikennäköistä nähtävää sittenkin, pitää vain uskaltaa uskaltaa.
Kävin etnografisessa museossa katselamassa paikallista taidetta ja vanhan kaupungin antia. Olihan siinä käsityötä kerrakseen, ja vanhat rakennukset on aika kivoja. Kävin lisäksi kävelemässä paikallisessa puistossa, jollainen löytyy jokaisesta isommasta kaupungista täältä. Pyhän Yrjön puisto oli ilmeisesti kyseessä, kun sisääntulolla tervehti pyhimys seivästämässä lohikäärmettä. Samaisen pyhimyksen kirkkokin löytyi matkan varrelta.
Puistossa oli iso liikuntakeskus, joka oli saanut melkoisia puremia ajan hampaasta. Tolkkuttoman kokoisen sisäuimalan ikkunat oli kivitetty hajalle ja seinät piirretty täyteen graffiteja. Muissakaan liikuntapaikoissa ei paljoa liikettä näkynyt. Pihalle oli laitettu aika fiksunnäköiset ulkojumppavehkeet, vähän niinkuin keskuspuistossa Helsingissä. Siinä yksinäinen herra veti leukoja nerokkaalla laitteella. Laitteessa istutaan penkillä, ja vedetään yllä olevista kahvoista, jolloin penkissä istuja nousee ylös. Vastusta voi säätää siirtämällä käsiä lähemmäksi nivelpistettä. Ei meillä vaan tuollaisia...
Puistossa oli myös paljon koiria. Eikä mitä tahansa kulkukoiria, vaan sakemanneja, dobermanneja ja joku seisova lintukoirakin vastaan kalppi. Ilmeisesti täällä aika monella on kotona koira, joista sitten osa on joko karannut tai heitetty pihalle asumaan. Siksi kaupunki onkin täynnä kulkukoiria. Onneksi ne ovat pääosin ystävällisiä, eivätkä välitä ihmisten läsnäolosta juurikaan. Tulee muutenkin kotoinen olo, kun kun kuuntelee kavereiden haukkukonserttia pihalla.
Kävely teki muutenkin hyvää, kun en saanut nukuttua juurikaan kipeytyneen selän vuoksi. Hotlan peti on sen verran pehmeä, että massiivinen ruhoni painautuu pohjaan asti, ja kääntyminen vaatii mursumaisia ponnisteluita onnistuakseen. Ajattelin kysellä toista huonetta, mutta en ole viitsinyt. Kaludi hommasi huoneen minulle, joten pitää tyytyä siihen, mitä tarjotaan. Ei passaa valittaa, kun halvalla saa.
Huomenna alkaa sitten ankara höylääminen pianistin kanssa. Tämä päivä voidaan ottaa vielä illalla rennosti. Valmistautuminen kurssin päättäjäiskonserttiin on siis alkamassa. Todellinen törkeän paikan leirin koetuskivi. Katsotaan, jos jotain julkaistavaa sieltä irtoaisi. Ainakin viime leiriltä oli kolmestakin eri kuvakulmasta materiaalia.
<muoks>
Unohtui tärkeä asia kertoa. Yön aikana tuli talvi, ja 10cm lunta että pamahti. Selkeästi paikallisiakin sapettaa, kun kaikkien naama oli aika väärällään joka paikassa missä kävin. Onneksi olin tällä kertaa varautunut, toisin kuin edellisellä kerralla maaliskuussa, jolloin oletin että lenkkarit ja ohkainen kevättakki kelpaa. Jouduin kenkäostoksille, kun Plovdiviin nakkasi parikymmentä senttiä vetistä lunta ja takatalven. Onneksi muistin, että täällä tosiaan saattaa olla talvi, tai saattaa olla olematta. Siksi ehkä matkalaukkuni painovatkin lentokentällä sen 29kg.
Täältä tähän.
Kävin etnografisessa museossa katselamassa paikallista taidetta ja vanhan kaupungin antia. Olihan siinä käsityötä kerrakseen, ja vanhat rakennukset on aika kivoja. Kävin lisäksi kävelemässä paikallisessa puistossa, jollainen löytyy jokaisesta isommasta kaupungista täältä. Pyhän Yrjön puisto oli ilmeisesti kyseessä, kun sisääntulolla tervehti pyhimys seivästämässä lohikäärmettä. Samaisen pyhimyksen kirkkokin löytyi matkan varrelta.
Puistossa oli iso liikuntakeskus, joka oli saanut melkoisia puremia ajan hampaasta. Tolkkuttoman kokoisen sisäuimalan ikkunat oli kivitetty hajalle ja seinät piirretty täyteen graffiteja. Muissakaan liikuntapaikoissa ei paljoa liikettä näkynyt. Pihalle oli laitettu aika fiksunnäköiset ulkojumppavehkeet, vähän niinkuin keskuspuistossa Helsingissä. Siinä yksinäinen herra veti leukoja nerokkaalla laitteella. Laitteessa istutaan penkillä, ja vedetään yllä olevista kahvoista, jolloin penkissä istuja nousee ylös. Vastusta voi säätää siirtämällä käsiä lähemmäksi nivelpistettä. Ei meillä vaan tuollaisia...
Puistossa oli myös paljon koiria. Eikä mitä tahansa kulkukoiria, vaan sakemanneja, dobermanneja ja joku seisova lintukoirakin vastaan kalppi. Ilmeisesti täällä aika monella on kotona koira, joista sitten osa on joko karannut tai heitetty pihalle asumaan. Siksi kaupunki onkin täynnä kulkukoiria. Onneksi ne ovat pääosin ystävällisiä, eivätkä välitä ihmisten läsnäolosta juurikaan. Tulee muutenkin kotoinen olo, kun kun kuuntelee kavereiden haukkukonserttia pihalla.
Kävely teki muutenkin hyvää, kun en saanut nukuttua juurikaan kipeytyneen selän vuoksi. Hotlan peti on sen verran pehmeä, että massiivinen ruhoni painautuu pohjaan asti, ja kääntyminen vaatii mursumaisia ponnisteluita onnistuakseen. Ajattelin kysellä toista huonetta, mutta en ole viitsinyt. Kaludi hommasi huoneen minulle, joten pitää tyytyä siihen, mitä tarjotaan. Ei passaa valittaa, kun halvalla saa.
Huomenna alkaa sitten ankara höylääminen pianistin kanssa. Tämä päivä voidaan ottaa vielä illalla rennosti. Valmistautuminen kurssin päättäjäiskonserttiin on siis alkamassa. Todellinen törkeän paikan leirin koetuskivi. Katsotaan, jos jotain julkaistavaa sieltä irtoaisi. Ainakin viime leiriltä oli kolmestakin eri kuvakulmasta materiaalia.
<muoks>
Unohtui tärkeä asia kertoa. Yön aikana tuli talvi, ja 10cm lunta että pamahti. Selkeästi paikallisiakin sapettaa, kun kaikkien naama oli aika väärällään joka paikassa missä kävin. Onneksi olin tällä kertaa varautunut, toisin kuin edellisellä kerralla maaliskuussa, jolloin oletin että lenkkarit ja ohkainen kevättakki kelpaa. Jouduin kenkäostoksille, kun Plovdiviin nakkasi parikymmentä senttiä vetistä lunta ja takatalven. Onneksi muistin, että täällä tosiaan saattaa olla talvi, tai saattaa olla olematta. Siksi ehkä matkalaukkuni painovatkin lentokentällä sen 29kg.
Täältä tähän.
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Dobrich ei ole kovin kulttuurillisesti rich
Aamupäiväinen kahvinmetsästys vaihtui päiväruokailuun, kun koko kaupungissa ei ole baagelsseja ja kahvia tarjoavia pikkukahviloita. Kävelin keskustaa vanhan maastoetsijän vaistolla spiraalimaisesti hotellilta lähtien, enkä löytänyt muuta vaihtoehtoa kuin mennä syömään raflaan. Kiva, että ruoka ainakin on hyvää, ja halpaa. Perinteinen Shopska ja paikallinen versio pitsasta, sekä fanta, yhteensä 5,50€. Sitten taas kohti katuja etsimään nähtävyyksiä.
Ilmeisesti turistikausi ei ole päällä, kun turistitoimisto on kiinni, museot on kaikki suljettu, eikä kaupungissa ole muuta nähtävää LP:n mukaan, kuin massiivinen TV-torni. No, olihan se massiivinen, mutta näkemisen arvoisesta sitten niin tiedä... Samalla jamppaillessani tuli mieleen, että on sitä aika kauas nakattu yksittäinen ompelijan ja sähköinsinöörin poika maailmalle. Täällä sitä eletään sitä oopperaunelmaa ranteet pystyssä susiturkki päällä (lainatakseni erästä kuulua manselaista iskelmätähteä).
Kaippa sitä pitää nyt vaan jatkaa rötväystä, vaikka sainkin aamulla uudelleen käynnistettyä 100 Pushups -ohjelman, joka joulun jälkeen jäi vähän kiireiden vuoksi huonolle hoidolle. Sain kuin sainkin runnottua testissä reilun kolmenkymmentä punnerrusta. Olisi varmaan mennyt vähän enemmänkin, jos olisin suorittanut myöhemmin, kuin suoraan sängystä nousseena. No, siitä se sitten jatkuu ylihuomenna.
Nyt takaisin Legioonalainen Peters -kirjan pariin
Ilmeisesti turistikausi ei ole päällä, kun turistitoimisto on kiinni, museot on kaikki suljettu, eikä kaupungissa ole muuta nähtävää LP:n mukaan, kuin massiivinen TV-torni. No, olihan se massiivinen, mutta näkemisen arvoisesta sitten niin tiedä... Samalla jamppaillessani tuli mieleen, että on sitä aika kauas nakattu yksittäinen ompelijan ja sähköinsinöörin poika maailmalle. Täällä sitä eletään sitä oopperaunelmaa ranteet pystyssä susiturkki päällä (lainatakseni erästä kuulua manselaista iskelmätähteä).
Kaippa sitä pitää nyt vaan jatkaa rötväystä, vaikka sainkin aamulla uudelleen käynnistettyä 100 Pushups -ohjelman, joka joulun jälkeen jäi vähän kiireiden vuoksi huonolle hoidolle. Sain kuin sainkin runnottua testissä reilun kolmenkymmentä punnerrusta. Olisi varmaan mennyt vähän enemmänkin, jos olisin suorittanut myöhemmin, kuin suoraan sängystä nousseena. No, siitä se sitten jatkuu ylihuomenna.
Nyt takaisin Legioonalainen Peters -kirjan pariin
lauantai 22. tammikuuta 2011
Ekat laulut
Laulukausi on sitten virallisesti avattu. Meni ihan komiasti vokaliisit, ja kivasti hinkattiin taas ongelmakohtia "freedom moviment of sound":ista. Kovasti odottelen ensi viikkoa, jolloin mestarikurssi jatkuu. Nyt kävi sillä tavalla, että Kaludille iski flunssa, ja hän pitää muutenkin aina sunnuntait vapaina. Onneksi jatkuvuus on taattu tämän viikon jälkeenkin, kun menemme täältä Stara Zagoraan, ja tarkastamme parin päivän ajan paikallista menoa laulun merkeissä. Samalla pääsee katsomaan L'Elisir D'amorea ja sitten takaisin Plovdiviin laulutunteja ottamaan. Toivottavasti jo silloin pääsee käsiksi akatemian toimintaan.
Paikka, jossa kurssi pidetään, on paikallinen eurooppalaisen musiikin keskus, eli yksittäinen, noin 15m^2 huone, jossa on Belarus-merkkinen piano. Varmaankin viritetty tehtaalla viimeksi. Yksi kaveri soitteli kuutamosonaattia tauolla, ja melkein meinasi laatta tulla. Mikrointervallista päivää. Ensi viikolla siirrytään kuulemma isompaan ja parempaan mestaan, kun NBU:sta tulee konserttipianisti N.N. komppaamaan meitä. Suapihan tuota nähhä, sano savommies.
Hotellin Bulgaria kyllä yllättää monella eri tasolla. Vähän on ollut keskustelua hinnasta, ja vieläkään ei ole varmuutta siitä, paljonko huone todellisuudessa maksaa. Kävin jo tiedustelemassa muutamia paikkoja sen varalta, että huone todella olisi niin kallis kuin se listassa lukee. Huone on musta kuin yö, ja valoja ei ole kuin muutama. Vähän kuin olisi Kulttuurikeskus Sofian ruskeassa vessassa.
Onneksi minua viihdyttää alakerrasta raikaava Chalga ja yläkerrasta piputtava perinnemusiikki. Eipähän tule tylsää sen puolesta. Bongasin tänään kadulta soittajaperheen, joka reilusta vesisateesta huolimatta päästeli melkoisella tunteella paikallisia perinnesäveliä. Sen tyyppinen musiikki tuntuu olevan suosiossa täällä, ja kaikki nuoret ja vanhat tuntevat sävelet ulkoa. Enpä usko, että suurin osa suomalaisista tuntee suomen kansanmusaa samalla pieteetillä. Vähän toisaalta hävettää, mutta no, semmoista se on kulttuurin kanssa.
Hotellin ulkopuolella, ja ilmeisesti koko kaupungissa, on suuri joukko hellyyttävän näköisiä kulkukoiria. Kysyin respasta, että miksi osalla koirista on pieni punainen korvatagi, vähän niinkuin meillä Suomessa lehmillä. Respan tyttö kertoi, että koirat on leikattu, etteivät ne voi jatkaa sukua. Jännä juttu, että tällaisiin asioihin on kiinnitetty huomiota. Olen yrittänyt pidätellä itsenäni heittelemästä kotoa jääneitä koirannameja hotellimme kotilaumalle. He nukkuvat messumatolla päällystetyn invarampin päällä ilmeisesti joka yö.
Mietiskelen tässä kirjoittaessani, että mitähän sitä tekisi huomenna. Voisi lähteä pienelle kierokselle, mutta kelit ovat aivan tolkuttoman huonot. Sumua on niin ettei eteensä näe, ja aika ajoin tulee vettä melko railakkaasti. Jännityksellä jään odottamaan mitä huominen tuo tullessaan.
Paikka, jossa kurssi pidetään, on paikallinen eurooppalaisen musiikin keskus, eli yksittäinen, noin 15m^2 huone, jossa on Belarus-merkkinen piano. Varmaankin viritetty tehtaalla viimeksi. Yksi kaveri soitteli kuutamosonaattia tauolla, ja melkein meinasi laatta tulla. Mikrointervallista päivää. Ensi viikolla siirrytään kuulemma isompaan ja parempaan mestaan, kun NBU:sta tulee konserttipianisti N.N. komppaamaan meitä. Suapihan tuota nähhä, sano savommies.
Hotellin Bulgaria kyllä yllättää monella eri tasolla. Vähän on ollut keskustelua hinnasta, ja vieläkään ei ole varmuutta siitä, paljonko huone todellisuudessa maksaa. Kävin jo tiedustelemassa muutamia paikkoja sen varalta, että huone todella olisi niin kallis kuin se listassa lukee. Huone on musta kuin yö, ja valoja ei ole kuin muutama. Vähän kuin olisi Kulttuurikeskus Sofian ruskeassa vessassa.
Onneksi minua viihdyttää alakerrasta raikaava Chalga ja yläkerrasta piputtava perinnemusiikki. Eipähän tule tylsää sen puolesta. Bongasin tänään kadulta soittajaperheen, joka reilusta vesisateesta huolimatta päästeli melkoisella tunteella paikallisia perinnesäveliä. Sen tyyppinen musiikki tuntuu olevan suosiossa täällä, ja kaikki nuoret ja vanhat tuntevat sävelet ulkoa. Enpä usko, että suurin osa suomalaisista tuntee suomen kansanmusaa samalla pieteetillä. Vähän toisaalta hävettää, mutta no, semmoista se on kulttuurin kanssa.
Hotellin ulkopuolella, ja ilmeisesti koko kaupungissa, on suuri joukko hellyyttävän näköisiä kulkukoiria. Kysyin respasta, että miksi osalla koirista on pieni punainen korvatagi, vähän niinkuin meillä Suomessa lehmillä. Respan tyttö kertoi, että koirat on leikattu, etteivät ne voi jatkaa sukua. Jännä juttu, että tällaisiin asioihin on kiinnitetty huomiota. Olen yrittänyt pidätellä itsenäni heittelemästä kotoa jääneitä koirannameja hotellimme kotilaumalle. He nukkuvat messumatolla päällystetyn invarampin päällä ilmeisesti joka yö.
Mietiskelen tässä kirjoittaessani, että mitähän sitä tekisi huomenna. Voisi lähteä pienelle kierokselle, mutta kelit ovat aivan tolkuttoman huonot. Sumua on niin ettei eteensä näe, ja aika ajoin tulee vettä melko railakkaasti. Jännityksellä jään odottamaan mitä huominen tuo tullessaan.
perjantai 21. tammikuuta 2011
Ensikosketus
Niin tai eihän tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta, kun on pappia kyydissä. Onhan täällä tullut jo useamman kerran käytyä, ja paikat sekä tavat ovat tuttuja.
Onnistuin sitten kuitenkin hoitamaan itseni laillisen kusetuksen uhriksi heti lentokentällä, kun en ollut hereillä taksia ottaessani. Maksoin siitä sitten 75lv pikavoiton, kun matka normitaksilla olisi maksanut 12lv. Leva on siis paikallinen yksikkö ja vastaa noin 50 senttiä. Tuntui tosi kivalta bussiasemalla, kun kaveri näyttää plakaattia ikkunassa, että hinnat on nämä, ja mittarissa lukee näin. Tarinan opetus: älä ota OS Superchansia vaan OK Supertrans.
Bussimatka meni vähäeleisesti, ja Plovdivkin näytti samalta kuin ennen. Olkoonkin, että aika pimeetä on ja märkää, mutta ihan kiva kaupunki silti. Kämppäkin on aika messevä, melkein kaupungin keskustassa. Hinta ei päätä huimaa, ja kaikki asiaankuuluvat tarvikkeet löytyy: Lämppäri, telkkari, pesukone, grilli, kahvipannu, suihku, vessa, keittolevy, tiskiallas ja niin edespäin. Jostakin saattaa tuntua omituiselta, että listaan näitä, mutta mikään ylläolevista ei ole taattu tässä maassa. Ei ole kovin kiva jakaa vessa 10 henkisen raksaporukan kanssa, tai pestä astioita samaisen vessan lavuaarissa.
Premissit on siis kohdallaan. Pikainen soitto Kaludi Kaludovin avokille Annalle tuotti kuitenkin pikkuisen suunnitelmienmuutoksen. Alunperin oli tarkoitus lähteä Dobrichiin mestarikurssille seuraavana päivänä, mutta Anna ehdotti että meinisin hänen kanssaan yöjunalla Varnaan ja sieltä sitten Kaludin kyydillä perille. Ei muuta kun suihkun kautta kamojen uusi isojako ja taas baanalle etsimään juna-asemaa. Paikallisessa kielessä ei ole vastinetta juna-asemalle sanan suorana käännöksenä. Aerogara on lentoasema, avtogara on bussiasema, mutta juna-asema onkin vain gara. Että näin...
Juna-asema löytyi ja sain lipun loistavalla bulgarian kielellä ostettua, ja sitten istuskelin tovin lukien kirjaa asemalla. Yllättävän paljon porukkaa liikkeellä siihen aikaan, ja oli siellä pari kaveria jotka yrittivät toistuvasti pummia junarahat kotiinsa pääsyä varten. Elättelin hieman toiveita, että juna olisi uusi ja nopea. Turha toivo.
Juna oli suoraan Soviet Russia -ajalta, vaikka veturi olikin Skoda-merkkinen. Juna pomppi ja heilui niin hemmetisti, etten juurikaan saanut, hyvästä levytyspaikasta huolimatta, nukuttua. Anna tuli kyytiin Stara Zagorasta, mutta hänelle varaamani paikka vallattiin yllättäen juuri ennen tuota asemaa. Nurkan takaa hyökkäsi vanhempi herrasmies, joka hätäisellä "Svoboda?"-kysymyksellä kuittasi elkeeni penkin varattuna olemisesta. No, siinä se sitten jumitti ja kuorsasi kuin piru. Annaa nauratti kun hän hyttiin tullessaan huomasi kolmannen osapuolen. Siinä sitten yritettiin nukkua istuvaltaan junassa, joka hädin tuskin pysyi raitella, ja aina junan jarruttaessa, hytin liukuovi rämähti auki päästäen äänen, joka muistutti kenttätykin laukausta. Vaunujen iästä kertoi myös se, että käytävän väliovi ei välillä auennut kunnolla, koska oven karmit vääntyivät junan heittelehtiessä salmiakille. Junan vessa toimi myös kuin junan vessa, tosin enpä olisi ensinäkemältä uskonut, että nappia painamalla vessa huuhtoutuisi, mutta niin se vaan kehveli teki.
Päästyämme Varnaan oli Kaludi vastaassa. Pitäisi varmaan kutsua häntä Maestroksi, kuten kaikki muutkin täällä, mutta en nyt kuitenkaan taida. Olemmehan jo etunimituttuja muutenkin. Autolla kohti Dobrichia ja ajoimmekin Kaludin syntymäpaikan ohi. Hän kertoi moneen eri otteeseen, miksi Varna on hänelle tärkeä kaupunki. Maestron nuoruuden pelikentät, aika hienoa.
Kuuden aikaan aamulla ajoimme hotelli Bulgarian pihaan. Sain huoneen, mutta oli taas vähän hinnat kohdallaan. Kaludi sanoi neuvottelevansa hinnasta tänään, mutta saas nähdä tuleeko lähtö kotvan kuluttua toiseen hotelliin. 40lv en todellakaan aio maksaa tästä mörskästä. Oikein kivasti on SR-meininkiä taas. No, on täällä sentään netti. Hotellin yläkerrassa oleva Panorama-ravintola tarjosi oikein hyvät kebapshet ja shopskat, mutta musiikkivalinnat yllättivät yksinäisen tenorin kyllä huolella.
DJ soitti perinnemusiikkia niin tajunnan räjäyttävän lujalla, että yhdessäkään kotihipoissa en ole ollut, jossa musaa soitettaisiin niin lujalla. Silti parikymmenpäinen naislauma tanssilattialla jorasi kuin ei huomista olisikaan. Musiikin rytmitys saa isommankin progemiehen itkemään, eikä kenelläkään länkkärillä ole mitään mahdollisuutta tajuta tämän tyylin musiikkia ensikuulemalta. On siinä kuulemma ihan säännötkin, mutta ei auennut ensi, eikä kymmenenlläkään kuulemalla. Onneksi DJ siirtyi soittamaan tunnetuimpia hittejä ulkomailta, kuten Tina Turneria (johon joku paikallinen oli veivannut särökitarakompin ja soolojuttuja päälle), ZZ Top:ia (johon DJ lauloi kertsin mukana hemmetin kovaan ääneen) ja muita Total Eclipse Of The Heartteja. Termi "paska koti-dj" sai kyllä ihan uuden ulottuvuuden, kun kaveri sitten päätti käydä koko levyvalikoiman läpi alta puoleen tuntin soittaen biisistä noin puolet ekasta säkeistöstä ikään kuin TV-shop tyyliin "Missä olit, kun kuulit tämän hitin?". Makkara meinasi mennä väärään kurkuun kun alkoi naurattaa se touhu.
No ruoan jälkeen sitten ekalle laulutunnille. Osanottajakaarti onkin aika mielenkiintoista kaikkiaan. Osalla on pitkä tausta Kaludin kanssa, mutta suurin osa ei ilmeisestikään ole koskaan kuullutkaan klassisesta musiikista, saati laulutekniikasta. Oli hieman epätodellista, kun yksi tyttö ei kertakaikkiaan osannut sanoa "ee" vaan itsepäisesti päästi äänen, joka muistutti jotain rääkäisyä, joka pääsee sonnilta, kun sitä monotetaan rautakärkibuutsilla sukukalleuksille. Itsellä onneksi oli vielä jotain taitoa jäljellä, että oppilaalle ja opettajalle jäi ihan hyvä fiilis. Saapa nähdä mitä huominen tuo tullessaan, kun näitä lahjoja maailman oopperalavoille pitää mennä kuuntelemaan. Sehän tosiaan on tapa, että mestarikurssilla istutaan kuuntelemassa toisten laulua. Onhan se tietty opettavaista kuunnella toisia rämpimässä samojen haasteiden kanssa kuin itsekin, mutta välillä se tuntuu tosi raskaalta olla siellä vaan tavan vuoksi. Ehkä sitä kohta on sen verran patuja vyössä, että pystyy menemään diggailemaan vaikka kaupunkia hetkeksi, ettei pää hajoa.
Onnistuin sitten kuitenkin hoitamaan itseni laillisen kusetuksen uhriksi heti lentokentällä, kun en ollut hereillä taksia ottaessani. Maksoin siitä sitten 75lv pikavoiton, kun matka normitaksilla olisi maksanut 12lv. Leva on siis paikallinen yksikkö ja vastaa noin 50 senttiä. Tuntui tosi kivalta bussiasemalla, kun kaveri näyttää plakaattia ikkunassa, että hinnat on nämä, ja mittarissa lukee näin. Tarinan opetus: älä ota OS Superchansia vaan OK Supertrans.
Bussimatka meni vähäeleisesti, ja Plovdivkin näytti samalta kuin ennen. Olkoonkin, että aika pimeetä on ja märkää, mutta ihan kiva kaupunki silti. Kämppäkin on aika messevä, melkein kaupungin keskustassa. Hinta ei päätä huimaa, ja kaikki asiaankuuluvat tarvikkeet löytyy: Lämppäri, telkkari, pesukone, grilli, kahvipannu, suihku, vessa, keittolevy, tiskiallas ja niin edespäin. Jostakin saattaa tuntua omituiselta, että listaan näitä, mutta mikään ylläolevista ei ole taattu tässä maassa. Ei ole kovin kiva jakaa vessa 10 henkisen raksaporukan kanssa, tai pestä astioita samaisen vessan lavuaarissa.
Premissit on siis kohdallaan. Pikainen soitto Kaludi Kaludovin avokille Annalle tuotti kuitenkin pikkuisen suunnitelmienmuutoksen. Alunperin oli tarkoitus lähteä Dobrichiin mestarikurssille seuraavana päivänä, mutta Anna ehdotti että meinisin hänen kanssaan yöjunalla Varnaan ja sieltä sitten Kaludin kyydillä perille. Ei muuta kun suihkun kautta kamojen uusi isojako ja taas baanalle etsimään juna-asemaa. Paikallisessa kielessä ei ole vastinetta juna-asemalle sanan suorana käännöksenä. Aerogara on lentoasema, avtogara on bussiasema, mutta juna-asema onkin vain gara. Että näin...
Juna-asema löytyi ja sain lipun loistavalla bulgarian kielellä ostettua, ja sitten istuskelin tovin lukien kirjaa asemalla. Yllättävän paljon porukkaa liikkeellä siihen aikaan, ja oli siellä pari kaveria jotka yrittivät toistuvasti pummia junarahat kotiinsa pääsyä varten. Elättelin hieman toiveita, että juna olisi uusi ja nopea. Turha toivo.
Juna oli suoraan Soviet Russia -ajalta, vaikka veturi olikin Skoda-merkkinen. Juna pomppi ja heilui niin hemmetisti, etten juurikaan saanut, hyvästä levytyspaikasta huolimatta, nukuttua. Anna tuli kyytiin Stara Zagorasta, mutta hänelle varaamani paikka vallattiin yllättäen juuri ennen tuota asemaa. Nurkan takaa hyökkäsi vanhempi herrasmies, joka hätäisellä "Svoboda?"-kysymyksellä kuittasi elkeeni penkin varattuna olemisesta. No, siinä se sitten jumitti ja kuorsasi kuin piru. Annaa nauratti kun hän hyttiin tullessaan huomasi kolmannen osapuolen. Siinä sitten yritettiin nukkua istuvaltaan junassa, joka hädin tuskin pysyi raitella, ja aina junan jarruttaessa, hytin liukuovi rämähti auki päästäen äänen, joka muistutti kenttätykin laukausta. Vaunujen iästä kertoi myös se, että käytävän väliovi ei välillä auennut kunnolla, koska oven karmit vääntyivät junan heittelehtiessä salmiakille. Junan vessa toimi myös kuin junan vessa, tosin enpä olisi ensinäkemältä uskonut, että nappia painamalla vessa huuhtoutuisi, mutta niin se vaan kehveli teki.
Päästyämme Varnaan oli Kaludi vastaassa. Pitäisi varmaan kutsua häntä Maestroksi, kuten kaikki muutkin täällä, mutta en nyt kuitenkaan taida. Olemmehan jo etunimituttuja muutenkin. Autolla kohti Dobrichia ja ajoimmekin Kaludin syntymäpaikan ohi. Hän kertoi moneen eri otteeseen, miksi Varna on hänelle tärkeä kaupunki. Maestron nuoruuden pelikentät, aika hienoa.
Kuuden aikaan aamulla ajoimme hotelli Bulgarian pihaan. Sain huoneen, mutta oli taas vähän hinnat kohdallaan. Kaludi sanoi neuvottelevansa hinnasta tänään, mutta saas nähdä tuleeko lähtö kotvan kuluttua toiseen hotelliin. 40lv en todellakaan aio maksaa tästä mörskästä. Oikein kivasti on SR-meininkiä taas. No, on täällä sentään netti. Hotellin yläkerrassa oleva Panorama-ravintola tarjosi oikein hyvät kebapshet ja shopskat, mutta musiikkivalinnat yllättivät yksinäisen tenorin kyllä huolella.
DJ soitti perinnemusiikkia niin tajunnan räjäyttävän lujalla, että yhdessäkään kotihipoissa en ole ollut, jossa musaa soitettaisiin niin lujalla. Silti parikymmenpäinen naislauma tanssilattialla jorasi kuin ei huomista olisikaan. Musiikin rytmitys saa isommankin progemiehen itkemään, eikä kenelläkään länkkärillä ole mitään mahdollisuutta tajuta tämän tyylin musiikkia ensikuulemalta. On siinä kuulemma ihan säännötkin, mutta ei auennut ensi, eikä kymmenenlläkään kuulemalla. Onneksi DJ siirtyi soittamaan tunnetuimpia hittejä ulkomailta, kuten Tina Turneria (johon joku paikallinen oli veivannut särökitarakompin ja soolojuttuja päälle), ZZ Top:ia (johon DJ lauloi kertsin mukana hemmetin kovaan ääneen) ja muita Total Eclipse Of The Heartteja. Termi "paska koti-dj" sai kyllä ihan uuden ulottuvuuden, kun kaveri sitten päätti käydä koko levyvalikoiman läpi alta puoleen tuntin soittaen biisistä noin puolet ekasta säkeistöstä ikään kuin TV-shop tyyliin "Missä olit, kun kuulit tämän hitin?". Makkara meinasi mennä väärään kurkuun kun alkoi naurattaa se touhu.
No ruoan jälkeen sitten ekalle laulutunnille. Osanottajakaarti onkin aika mielenkiintoista kaikkiaan. Osalla on pitkä tausta Kaludin kanssa, mutta suurin osa ei ilmeisestikään ole koskaan kuullutkaan klassisesta musiikista, saati laulutekniikasta. Oli hieman epätodellista, kun yksi tyttö ei kertakaikkiaan osannut sanoa "ee" vaan itsepäisesti päästi äänen, joka muistutti jotain rääkäisyä, joka pääsee sonnilta, kun sitä monotetaan rautakärkibuutsilla sukukalleuksille. Itsellä onneksi oli vielä jotain taitoa jäljellä, että oppilaalle ja opettajalle jäi ihan hyvä fiilis. Saapa nähdä mitä huominen tuo tullessaan, kun näitä lahjoja maailman oopperalavoille pitää mennä kuuntelemaan. Sehän tosiaan on tapa, että mestarikurssilla istutaan kuuntelemassa toisten laulua. Onhan se tietty opettavaista kuunnella toisia rämpimässä samojen haasteiden kanssa kuin itsekin, mutta välillä se tuntuu tosi raskaalta olla siellä vaan tavan vuoksi. Ehkä sitä kohta on sen verran patuja vyössä, että pystyy menemään diggailemaan vaikka kaupunkia hetkeksi, ettei pää hajoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)