Alkaapi hieman hommat kasautua päälle, kun pitäisi opetella aariaa aarian perään, La Traviata ulkoa (ihan muuten vaan, ei oo tulossa mitään kiinnitystä vielä) ja oopperajuhlien hommatkin painaa päälle. Lisäksi pitäisi koittaa absorboida mahdollisimman paljon näyttelijäntyön opettajalta, ja senkin eteen pitäisi tehdä mietintätyötä. Lisäksi kapelimestarilla on ihan eri ajatukset siitä, mitä minun pitäisi laulaa, kuin Kaludilla. Tili tili snif snif ja yhyy, saakeli!
Kalukalla oli tänään tehokas päivä. Hän oli viikonloppuna kipeänä, kiitos joidenkin nimeltä mainitsemattomien laulajakollegoiden, jotka näkivät hyväksi tulla tunnille kipeänä. Meni sitten pari tuntia siinä ohi edelliseltä loppuviikolta, mutta siitäkin huolimatta että Kalulla oli TV-esiintyminen sunnuntaina suorassa lähetyksessä, hän oli maanantaina jo opettamassa. On sillä kyllä uskomaton työmoraali. Tänään kuitenkin oltiin ihan eri tasolla. Hän vaati aika paljon kaikilta, ja huomasin että hän hermostui pienestäkin keskittymisen puutteesta.
Omalle kohdalleni se sattui juuri kiitolliseen kohtaan. Hän piiskasi minusta ulos sellaisia ääniä, joita en edes uskonut pystyväni tuottamaan. Tietysti kaikki ajattelevat, että tuli kovaa ja korkealta, mutta vain jälkimmäinen oli totta. Ei se niin lujaa tullut mutta hyvää päivää minkälaisella svobodalla ja freedom of energyllä. Tunnin päätteeksi mastro totesi, että nyt voidaan alkaa harjoitella korkeiden äänien laulamista. Ihmettelin vaan tässä kotimatkalla, että eikö kolmiviivainen d ole korkea ääni.
Muutenkin tässä mietinnässä viime aikoina on ollut "kilpailu" tenoreiden kesken, kuka laulaa korkeimmalta, ja se miten tervehenkistä se sapelien kalistelu loppujen lopuksi onkaan. Itselläni on juossut mielessä männä päivinä, että miksi välitän siitä, miten eräs luokalla laulava lyyrinen tenori pystyy laulamaan vaivatta korkeammalle kuin minä. Ihan niinkuin korkeiden äänien laulaminen olisi jotenkin itseisarvo, tai ehkä pikemminkin vaatimus voidaksesi kutsua itseäsi tenoriksi. Olenko tässä viime aikoina vaatinut itseltäni liikaa, ja mistä nämä tietyssä mielessä turhat ennakko-odotukset oikein tulevat? Matias Tosi laittoi sen hienosti viime kesänä, kun sanoin hänelle olevani hieman dramaattiseen kallistuva tenori. Hän totesi, että tenorit, jotka eivät kykene vaivatta laulamaan korkeita ääniä, kutsuvat itseään dramaattiseksi tenoriksi. Hän kehotti olemaan käyttämättä koko termiä, ainakaan nuorena, ettei turhaan luo esimerkiksi koelauluissa tietyntyyppisiä ennakkoasenteita. Täytyy sanoa viime aikaisten oppikokemusten valossa, että näin se taitaapi olla. Loppujen lopuksi vaatimusten asettajan on kuitenkin minä itse. Itseäni varten tätä kuitenkin viime kädessä teen, ja itse kannan vastuun onnistumisista ja epäonnistumisista. Tulin siihen johtopäätökseen, että vaikka olenkin vanhempi, kuin moni muu samalla tasolla oleva kolleega, olen silti vielä nuori. Minulla on aikaa kehittyä ja niin sen täytyy ollakin. Eihän tätä hommaa yhdessä yössä voi oppia. Tuntui heti paremmalta, kun (taas kerran) suo itselleen vapauden oppia ilman paineita.
Piirtelin tänään tunnilla kuvan, jossa olen laulamassa Nessun Dorman loppukadenssia, ja Kalukka vetää suitsista huutaen: "Yys the moviment and schivolare, matafaka!" Ei varmaankaan aukea kovin monelle, mutta semmoista se elämä on, kattokaas tän auringon alla :)
Kaippa se pitää alkaa suunnitella huomista varten, miten aion hyödyntää faktojen evaluointia Alfredon aarian näyttelijäntyön eläväisemmäksi saamisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti