Nyt on laulettu viimeisetkin laulut tällä erää Plovdivissa. Eilen oli Vocal Ensemble -kurssin päätöskonsertti, ja näyttelijäntyön loppu"tentti". Konsertti meni tosi kivasti, ja pikku näytteleminen La Traviatan Un Di Felice -duetossa irrotti yleisön raikuviin alpoodeihin. Tuntui kivalta saattaa päätökseen tämä puolivuotinen noin komialla suorituksella. Helppohan se on tässä hehkuttaa, kun en ole nähnyt videota esityksestä vielä, mutta päällimmäinen tunne oli ainakin 8- arvoinen.
Tilaisuutta oli myös katsomassa näyttelijäntyön opettajani Sasho Petkov, ja sainkin häneltä hyvin kauniin vahaikonin läksiäislahjaksi. Aikasemmin päivällä suoritettu tutkinto tuli vähän puskan takaa, kun kuvittelin minulla olevan vielä tänään tunti hänen kanssaan. Homma meni kuitenkin erittäin jouhevasti, ja sainkin täydet pisteet kurssista. Toivottavasti tästä on hyötyä tulevaisuudessa. Ainakin omasta mielestäni tajuan ehkä hieman paremmin järjestelmällistä lähestymistapaa lavatyöskentelyyn.
Viimeinen laulutuntikin oli tuossa iltasella ja Kaludi antoi vielä viimeisiä ohjeita omaehtoiseen työskentelyyn. Lyhyestä virsi kaunis. 20 min ja menehän siitä =)
Jäljellä on siis enää siivousta, pakkailua, ja loppuhulinat huomenna kantakuppila Terrysissä. Onneksi kolleegani Zdravko koululta lupautui autoilemaan perjantaina Plovdivista Sofiaan, niin ei tarvitse taittua tämän tavaramäärän alle. Painoraja paukkuu aivan varmasti, mutta toivottavasti en joudu maksamaan itseäni kipeäksi. Ylihuomennahan se sitten nähdään. Loppuanalyysin teen sitten, kun on hieman etäisyyttä aiheeseen. Tällä hetkellä tulisi aika paljon negatiivisempaa tekstiä, jota varmasti katuisin myöhemmin, koska koti-ikävä on aika suuri. Katsotaan josko sille löytyisi aikaa tuolta oopperajuhlien työskentelyn lomasta. Noh, nyt meni kuva, kohta menee varmaan ääni... Moro!
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Outo tunne rinnassani on kuin piano polvellani
Tässä pari päivää olen harmitellu sitä, että hoitoaine loppui juuri ennen kuin piti lähteä kotiin. Sama tunne tuli kun hetki sitten käsisaippua loppui, eikä tosiaan millään viitsisi ostaa parin päivän takia uusia puteleita, kun ei niitä kotiinkaan viitsi viedä. Olen lähdössä kotiin puolen vuoden reissun jälkeen, ja ainoa mielessäni pyörivä harmistuksen aihe on huonosti suunniteltu hygieniatalous. Pitäisihän minun partiolaisena olla valmiimpi ja suunnitella asiat nyt vähän paremmin. Ei ole tainnut vielä oikein iskostua mieleen se, että tämä tosiaan loppuu kohta. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen alkanut tottua tähän sekametelisoppaan, jota Bulgariaksikin kutsutaan.
Olen alkanut ymmärtää, miksi ihmiset toimivat niinkuin toimivat. Olen alkanut tajuta miksi asiat hoidetaan täällä niinkuin ne hoidetaan. Olen keksinyt miten paikallisten kanssa kommunikoidaan, vaikkei kieltä osaakaan.
Ensihavainnot ovat osoittautuneet osalta oikeiksi, osalta vääriksi. Tavallaan juuri, kun homma alkoi käydä mielenkiintoiseksi, pitää lähteä kotiin. En kuitenkaan haluaisi olla enää hetkeäkään kauempaa täällä. Olen saanut sen, mitä lähdin hakemaankin: Valtavan määrän kokemuksia vieraasta kulttuurista, ammatillisen osaamisen huimaa kasvua, ja hurjan tukun uusia ystäviä sekä paikallisia että muun maalaisia. Nyt on aika kuitenkin panna pillit pussiin, pakata laukut ja suunnata kohti omaa sänkyä oman kullan ja kahden karvakorvan viereen.
Hieman analyysiä kutenkin viimepäivien opiskelusta. Tappelin, tai oikeastaan kiistelin vahvasanaisesti Kaludin kanssa eilen. Kävimme tulenpalavan keskustelun lauluteknisistä yksityiskohdista, jonka seurauksena tajusin mistä tässä hommassa on kyse. Vajaan 80 laulutuntia se otti, että luupää tajusi miksi asiat toimivat niinkuin ne toimivat. Muut oppilaat eivät oikein tajunneet mistä oli kyse, mutta tuossa hetkessä suhteemme muuttui professori-oppilas-suhteesta enemmän kolleegiaaliseksi. Kaludi sanoi, että tästä lähtien hänen ei tarvitse enää kertoa perusteista, koska näyttää siltä että ymmärsin ne vihdoin täysin. Tästä eteenpäin kyse on vain mielenlujuudesta ja asioiden hienosäädöstä. Toki nyt puhutaan vain perusteknisestä osaamisesta. Ei tässä nyt vielä mitään maailmantähtiä olla, mutta ehkä askeleen lähempänä.
Tänään oli nelituntinen sessio ohjaaja Sasho Petkovin kanssa. Tulkkiongelmat jatkuivat, mutta saimme kuitenkin tehtyä käytännön lavatyöskentelyn harjoituksia, ja toteutimme yhden aarian ohjauksen, jota olemme tässä muutaman viikon työstäneet paperilla. Sasho oli kovin tyytyväinen tapaani tehdä lavatyötä, ja kehoitti kovasti hakeutumaan johonkin improvisaatioryhmään jäseneksi. Onneksi en tunne yhtään sellaista porukkaa, jossa moista taidetta tehtäisiin. (*wink wink*) Ensi viikolla tehdään vielä viimeisiä hienosäätöjä ja sitten palataan asiaan syssymmällä.
Koitan vielä tehdä loppuanalyysiä jossain vaiheessa, ellei muut asiat vie keskittymistä toisaalle. Näillä kuitenkin mennään, kun ei muuta voida.
Olen alkanut ymmärtää, miksi ihmiset toimivat niinkuin toimivat. Olen alkanut tajuta miksi asiat hoidetaan täällä niinkuin ne hoidetaan. Olen keksinyt miten paikallisten kanssa kommunikoidaan, vaikkei kieltä osaakaan.
Ensihavainnot ovat osoittautuneet osalta oikeiksi, osalta vääriksi. Tavallaan juuri, kun homma alkoi käydä mielenkiintoiseksi, pitää lähteä kotiin. En kuitenkaan haluaisi olla enää hetkeäkään kauempaa täällä. Olen saanut sen, mitä lähdin hakemaankin: Valtavan määrän kokemuksia vieraasta kulttuurista, ammatillisen osaamisen huimaa kasvua, ja hurjan tukun uusia ystäviä sekä paikallisia että muun maalaisia. Nyt on aika kuitenkin panna pillit pussiin, pakata laukut ja suunnata kohti omaa sänkyä oman kullan ja kahden karvakorvan viereen.
Hieman analyysiä kutenkin viimepäivien opiskelusta. Tappelin, tai oikeastaan kiistelin vahvasanaisesti Kaludin kanssa eilen. Kävimme tulenpalavan keskustelun lauluteknisistä yksityiskohdista, jonka seurauksena tajusin mistä tässä hommassa on kyse. Vajaan 80 laulutuntia se otti, että luupää tajusi miksi asiat toimivat niinkuin ne toimivat. Muut oppilaat eivät oikein tajunneet mistä oli kyse, mutta tuossa hetkessä suhteemme muuttui professori-oppilas-suhteesta enemmän kolleegiaaliseksi. Kaludi sanoi, että tästä lähtien hänen ei tarvitse enää kertoa perusteista, koska näyttää siltä että ymmärsin ne vihdoin täysin. Tästä eteenpäin kyse on vain mielenlujuudesta ja asioiden hienosäädöstä. Toki nyt puhutaan vain perusteknisestä osaamisesta. Ei tässä nyt vielä mitään maailmantähtiä olla, mutta ehkä askeleen lähempänä.
Tänään oli nelituntinen sessio ohjaaja Sasho Petkovin kanssa. Tulkkiongelmat jatkuivat, mutta saimme kuitenkin tehtyä käytännön lavatyöskentelyn harjoituksia, ja toteutimme yhden aarian ohjauksen, jota olemme tässä muutaman viikon työstäneet paperilla. Sasho oli kovin tyytyväinen tapaani tehdä lavatyötä, ja kehoitti kovasti hakeutumaan johonkin improvisaatioryhmään jäseneksi. Onneksi en tunne yhtään sellaista porukkaa, jossa moista taidetta tehtäisiin. (*wink wink*) Ensi viikolla tehdään vielä viimeisiä hienosäätöjä ja sitten palataan asiaan syssymmällä.
Koitan vielä tehdä loppuanalyysiä jossain vaiheessa, ellei muut asiat vie keskittymistä toisaalle. Näillä kuitenkin mennään, kun ei muuta voida.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Viimeistä viedään
Tänään lähti käyntin viikon kestävä lähtölaskenta kohti kotia. Ei ole paljoa jaksanut päivittää blogia, kun on kaikki voimat menneet nestehukan torjumiseen täällä helteessä. Lämpöä on ollut liki kolmekymmentä astetta, ja ilma on ollut trooppisen kosteaa. Ilmeisesti ei ole mitään uutta, mutta oma arktiseen ilmastoon sopeutunut kehoni ei todellakaan ole voinut hyvin näissä keleissä. Töitä pitää silti tehdä ja yrittää tsempata viimeiseen asti.
Kävin eilen kuuntelemassa kansamusiikkikonserttia, joka oli Sofia Täljebäckin (SWE) ja Laura Geierin (USA) loppukonsertti vuoden opiskelun jälkeen. Puolentoista tunnin mittainen läpileikkaus paikallisen folk-musan ytimeen ei jättänyt kylmäksi ketään, varsinkaan kun auditoriossa ei ollut ilmanvaihtoa eikä muutakaan keinoa viilentyä. Gadulka ja viulu näyttelivät pääosaa, ja luikauttivat tytöt yhden laulunkin, vieläpä oikein katu-uskottavalla paikallisella laulutekniikalla. Ilta jatkuikin sitten ruokailulla Terry's:ssä.
Paikalla oli myös eräs kuvataitelija joka kertoi niin hämmentävän tarinan, että on oikein pakko jakaa. Hän ei tiennyt Suomesta mitään, varsinkaan nuorena, mutta oli kuitenkin unelmoinut hieman toisenlaisesta ammatista. Hän kertoi, että kaveripiirissään oli eräs kaveri, jota kutsuttiin Suomi-Vladoksi. Herra Suomi-Vlado oli kuulemma käynyt Suomessa ja kertoi, että siellä on runsaasti nuoria leskinaisia, jotka kaipaavat rakastajaa. Suomalaiset miehet kun ovat välinpitämättömiä kertaalleen naituja naisia kohtaan. Silloin 19-vuotias kuvataiteilijan alku oli päättänyt vakaasti, että hän lähtee Suomeen gigoloksi tienaamaan tuhansia markkoja, joiden avulla hän elelisi herroiksi Bulgariassa. Kuten meille kaikille käy, elämän realiteetit iskivät vastaan, ja taiteilija joutui ensin palvelemaan isänmaataan armeijassa puolitoista vuotta. Armeijasta päästyään hän oli jo tullut järkiinsä ja päättänyt vakaasti ryhtyä kuvataiteilijaksi. Myöhemmin selvisi että Suomi-Vlado ei ollut käynyt lähelläkään Suomea. Hyvä, ettei nuoruuden herkkäuskoisuus muuttunut karvaaksi pettymykseksi. Kyllähän me tiedämme, että suomalainen mies on hyvinkin kykenevä ja rakastava yksilö, jos niikseen tulee.
No se siitä, mitäs sitten seuraavaksi. Kävin ostamassa nahkakengät. Erittäin laadukkaat ja komiat popot ovat, ja hintakin oli vain 40€. Kehottaisin kaikkia, jotka kengistä pitävät, tulemaan tänne ostoksille. Erityisesti naisten kenkiä on tarjolla niin paljon, etten oikeen edes ymmärrä miten niitä myyvät liikkeet tulevat toimeen. Kaippa täällä sitten tykätään ostaa niitä kenkiä, kun tarjontaakin on. Onneksi oma kultani ei ole niin tossujen perään, mutta joku saattaisi ehkä villiintyä hieman täällä. Hinnat kun ovat todellakin kohdallaan, vaikka laadusta en kyllä osaa sitten sanoa mitään. Kyllä nuo paikalliset naiset kuitenkin niillä pystyssä pysyvät, joten kai niillä ny sitten kävelee jonkin matkaa. Ihme, etteivät nuo meidänkin koulun tytöt taita nilkkojaan tuolla mukulakivikaduilla kävellessään tolkuttoman korkeilla piikkikoroilla. Tottumiskysymys kai sekin on, mutta vähän tekee pahaa.
No, ensi viikolla olisi yksi konsertti, kapun kanssa joka päivä, Kaludin kanssa joka päivä, ja sitten torstaina pikku läksiäiset Terrysissä. Perjantaina pitäisi sitten rahdata koko omaisuus takaisin uuteen tupaan. Apet ja vaimoke ovat muuttaneet tänään tavaroita, ja purkavat laatikkoja nyt kuumeisesti. En malta odottaa miltä uusi kämppä näyttää. Ehtiihän siitä nauttia kokonaista kaksi yötä, kun pitää lähteä jo Savonlinnaan taiteilemaan. Vierivä kivi ei sammaloidu. Vois sitä kuitenkin nyt vähän vähemmän vieriä.
Kävin eilen kuuntelemassa kansamusiikkikonserttia, joka oli Sofia Täljebäckin (SWE) ja Laura Geierin (USA) loppukonsertti vuoden opiskelun jälkeen. Puolentoista tunnin mittainen läpileikkaus paikallisen folk-musan ytimeen ei jättänyt kylmäksi ketään, varsinkaan kun auditoriossa ei ollut ilmanvaihtoa eikä muutakaan keinoa viilentyä. Gadulka ja viulu näyttelivät pääosaa, ja luikauttivat tytöt yhden laulunkin, vieläpä oikein katu-uskottavalla paikallisella laulutekniikalla. Ilta jatkuikin sitten ruokailulla Terry's:ssä.
Paikalla oli myös eräs kuvataitelija joka kertoi niin hämmentävän tarinan, että on oikein pakko jakaa. Hän ei tiennyt Suomesta mitään, varsinkaan nuorena, mutta oli kuitenkin unelmoinut hieman toisenlaisesta ammatista. Hän kertoi, että kaveripiirissään oli eräs kaveri, jota kutsuttiin Suomi-Vladoksi. Herra Suomi-Vlado oli kuulemma käynyt Suomessa ja kertoi, että siellä on runsaasti nuoria leskinaisia, jotka kaipaavat rakastajaa. Suomalaiset miehet kun ovat välinpitämättömiä kertaalleen naituja naisia kohtaan. Silloin 19-vuotias kuvataiteilijan alku oli päättänyt vakaasti, että hän lähtee Suomeen gigoloksi tienaamaan tuhansia markkoja, joiden avulla hän elelisi herroiksi Bulgariassa. Kuten meille kaikille käy, elämän realiteetit iskivät vastaan, ja taiteilija joutui ensin palvelemaan isänmaataan armeijassa puolitoista vuotta. Armeijasta päästyään hän oli jo tullut järkiinsä ja päättänyt vakaasti ryhtyä kuvataiteilijaksi. Myöhemmin selvisi että Suomi-Vlado ei ollut käynyt lähelläkään Suomea. Hyvä, ettei nuoruuden herkkäuskoisuus muuttunut karvaaksi pettymykseksi. Kyllähän me tiedämme, että suomalainen mies on hyvinkin kykenevä ja rakastava yksilö, jos niikseen tulee.
No se siitä, mitäs sitten seuraavaksi. Kävin ostamassa nahkakengät. Erittäin laadukkaat ja komiat popot ovat, ja hintakin oli vain 40€. Kehottaisin kaikkia, jotka kengistä pitävät, tulemaan tänne ostoksille. Erityisesti naisten kenkiä on tarjolla niin paljon, etten oikeen edes ymmärrä miten niitä myyvät liikkeet tulevat toimeen. Kaippa täällä sitten tykätään ostaa niitä kenkiä, kun tarjontaakin on. Onneksi oma kultani ei ole niin tossujen perään, mutta joku saattaisi ehkä villiintyä hieman täällä. Hinnat kun ovat todellakin kohdallaan, vaikka laadusta en kyllä osaa sitten sanoa mitään. Kyllä nuo paikalliset naiset kuitenkin niillä pystyssä pysyvät, joten kai niillä ny sitten kävelee jonkin matkaa. Ihme, etteivät nuo meidänkin koulun tytöt taita nilkkojaan tuolla mukulakivikaduilla kävellessään tolkuttoman korkeilla piikkikoroilla. Tottumiskysymys kai sekin on, mutta vähän tekee pahaa.
No, ensi viikolla olisi yksi konsertti, kapun kanssa joka päivä, Kaludin kanssa joka päivä, ja sitten torstaina pikku läksiäiset Terrysissä. Perjantaina pitäisi sitten rahdata koko omaisuus takaisin uuteen tupaan. Apet ja vaimoke ovat muuttaneet tänään tavaroita, ja purkavat laatikkoja nyt kuumeisesti. En malta odottaa miltä uusi kämppä näyttää. Ehtiihän siitä nauttia kokonaista kaksi yötä, kun pitää lähteä jo Savonlinnaan taiteilemaan. Vierivä kivi ei sammaloidu. Vois sitä kuitenkin nyt vähän vähemmän vieriä.
lauantai 28. toukokuuta 2011
Konsertti ohi jee!
Sinne meni eka oma konsertti. Biisejä tuli Kuulalta, Sibeliukselta ja O. Merikannolta ja oli kyllä kertakaikkisen hauskaa. Yleisöäkin oli oikein kivasti ja ilmeisesti heilläkin oli hauskaa huudoista päätellen (joo ymmärrän sen verran bulgariaa että osaan erottaa sadattelut onnitteluista).
Ennakkoasetelmat oli kyllä aika mielenkiintoiset, kun halusin tosiaan esittää suomalaista musiikkia bulgarialaiselle yleisölle. Kaludi oli ihan messissä, mutta Parvanov ei oikein ymmärtänyt kytöä tehdä tällaista konserttia. Teinpä kuitenkin. Itselleni oli tavoitteena tehdä mahdollisimman vaikea ohjelmisto, jotta kehittyisin eteenpäin laulajana, ja samalla saisin tuotua jotain uutta tähän musiikkiympyrään, jota akatemiaksikin kutsutaan.
Ilokseni sain huomata, että yleisö oli jopa hieman vaikuttunut esityksestä. Tuli paljon positiivista palautetta ja ylistystä vapaasta laulutavasta ja lavaolemuksesta. Itsestä ei kyllä ihan siltä tuntunut, kun jännitti aika railakkaasti. Olen kuitenkin onnellinen että sain harjoiteltua hyvin ja taudista huolimatta suoritettua aika mukavan ohjelmiston. Seuraavaksi aletaankin hieroa 7.6. konsertin ohjelmistoa, jossa pitäisi esittää La Traviatasta duetto Un Di Felice ja mahdollisesti Recondita Armonia Toscasta. Työ se ei lopu koskaan.
Ennakkoasetelmat oli kyllä aika mielenkiintoiset, kun halusin tosiaan esittää suomalaista musiikkia bulgarialaiselle yleisölle. Kaludi oli ihan messissä, mutta Parvanov ei oikein ymmärtänyt kytöä tehdä tällaista konserttia. Teinpä kuitenkin. Itselleni oli tavoitteena tehdä mahdollisimman vaikea ohjelmisto, jotta kehittyisin eteenpäin laulajana, ja samalla saisin tuotua jotain uutta tähän musiikkiympyrään, jota akatemiaksikin kutsutaan.
Ilokseni sain huomata, että yleisö oli jopa hieman vaikuttunut esityksestä. Tuli paljon positiivista palautetta ja ylistystä vapaasta laulutavasta ja lavaolemuksesta. Itsestä ei kyllä ihan siltä tuntunut, kun jännitti aika railakkaasti. Olen kuitenkin onnellinen että sain harjoiteltua hyvin ja taudista huolimatta suoritettua aika mukavan ohjelmiston. Seuraavaksi aletaankin hieroa 7.6. konsertin ohjelmistoa, jossa pitäisi esittää La Traviatasta duetto Un Di Felice ja mahdollisesti Recondita Armonia Toscasta. Työ se ei lopu koskaan.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Ihanuuksien rovio
Kaikki meni hienosti siihen asti kunnes...
Nuopposen Mikko kävi täällä kylässä. Otti laulutunteja Kaludilta ja oli ihan hauskaakin siinä samalla voittaa Suomen kanssa jääkiekon maailmanmestaruus, ja samalla vähän naljailla paikallisille ruotsalaisille, jotka sankoin joukoin seurasivat ottelua samaisessa Irkkupubissa. Peter syytti maamiehiään häviöstä, koska joutui kokemaan nöyryytyksen yksin =)
Mikko kävi pyörähtämässä Varnassa Kaludin kanssa keikalla ja kun hän saapui takaisin olikin jo kakka alkanut osua tuulettimeen. Olo muuttui yhdessä yössä maailman valtiaasta veltoksi olmiksi. En tiennyt vielä siinä vaiheessa mikä iski, mutta en pystynyt menemään aamulla kouluun. Ei ollut kertakaikkiaan voimia sellaiseen. Kävin koululla kääntymässä, mutta palasin nopeasti apteekin kautta takaisin kotiin, ja nukuin pari tuntia lisää. Olo siitä vähän helpotti ja menimmekin Mikon kanssa ottamaan ilta-aurinkoa, ja tarkastamaan paikalliset Mr. ja Ms. Academia -missikisat.
Kun palasimme sieltä, alkoi kauhea horkka. Tärisin niin etten meinannut pysyä sängyssä ja tämän tästä piti juosta vessassa. Taistelin yön kuumetta vastaan; välillä täristen välillä hikoillen. Taistelin itseni kotosuomeen seuraavana aamuna ibuprofeenin voimalla, mutta oli kyllä vähintäänkin mieleenpainuva matka. Onneksi Aikki tuli hakemaan kentältä, ettei tarvinnut julkisilla kikkailla kotiin. Kannoin nimittäin Istanbulin Bosphoruksen peltitehtaan toisen reissun ostokset kotiin, ja tavaroilla oli painoa kaikkiaan 39kg. Nukkumaan ja nappia huuleen.
Seuraavana päivänä käväisin sitten lääkärissä, joka totesi että antibioottia huuleen ja sairaslomaa. Jos jatkuu niin sitten näytteen ottoon. Söin sitten kuurin loppuun ja olo on nyt jolteensakin normaali. Jäi vaan viimeinen oopperajuhlakuoron leiriviikonloppu väliin. Taistelin kotona tavaroitani pakkaillen ja välillä uutta kämppää tarkastellen. Muutto tapahtuu sillä välin, kun olen täällä joten piti olla tarkkana ettei mene herkät NHT:t esim. muutossa rikki.
Lämmittelin itseni tiistaina kansallisoopperan lisäkuoron koelauluun, joka ei nyt ihan huonosti mennyt, mutta terveenä olisin ollut varmasti parempi. Onneksi olkoon vaan Elorannan Joonakselle, joka sai vakipaikan kuorosta samaisissa skaboissa. Nyt vaan tässä jännitetään, että pystynkö ylihuomenna laulamaan konsertin koululla. Ääni on ihan ruvella, eikä kroppakaan ole kyllä sitä mieltä että tukea moiselle suoritukselle löytyisi. Katsotaanpa huomen aamuna mikä meno meininki, mutta vähän tuntuu siltä taas että lyödään lyötyä. Edellisellä kerralla, kun olin KO:n koelaulussa, en vielä oikein osannut, ja siitä kaksi kertaa olen ollut kipeänä. Siksi ajattelin, että nyt menen enkä valita. Hittusen potuttaa, mutta kaippa se on kropan tapa sanoa että hidastappa ukko nyt vähän. Silmissä siintääkin jo elokuinen kalareissu harria ja siikaa narraamassa...
Nuopposen Mikko kävi täällä kylässä. Otti laulutunteja Kaludilta ja oli ihan hauskaakin siinä samalla voittaa Suomen kanssa jääkiekon maailmanmestaruus, ja samalla vähän naljailla paikallisille ruotsalaisille, jotka sankoin joukoin seurasivat ottelua samaisessa Irkkupubissa. Peter syytti maamiehiään häviöstä, koska joutui kokemaan nöyryytyksen yksin =)
Mikko kävi pyörähtämässä Varnassa Kaludin kanssa keikalla ja kun hän saapui takaisin olikin jo kakka alkanut osua tuulettimeen. Olo muuttui yhdessä yössä maailman valtiaasta veltoksi olmiksi. En tiennyt vielä siinä vaiheessa mikä iski, mutta en pystynyt menemään aamulla kouluun. Ei ollut kertakaikkiaan voimia sellaiseen. Kävin koululla kääntymässä, mutta palasin nopeasti apteekin kautta takaisin kotiin, ja nukuin pari tuntia lisää. Olo siitä vähän helpotti ja menimmekin Mikon kanssa ottamaan ilta-aurinkoa, ja tarkastamaan paikalliset Mr. ja Ms. Academia -missikisat.
Kun palasimme sieltä, alkoi kauhea horkka. Tärisin niin etten meinannut pysyä sängyssä ja tämän tästä piti juosta vessassa. Taistelin yön kuumetta vastaan; välillä täristen välillä hikoillen. Taistelin itseni kotosuomeen seuraavana aamuna ibuprofeenin voimalla, mutta oli kyllä vähintäänkin mieleenpainuva matka. Onneksi Aikki tuli hakemaan kentältä, ettei tarvinnut julkisilla kikkailla kotiin. Kannoin nimittäin Istanbulin Bosphoruksen peltitehtaan toisen reissun ostokset kotiin, ja tavaroilla oli painoa kaikkiaan 39kg. Nukkumaan ja nappia huuleen.
Seuraavana päivänä käväisin sitten lääkärissä, joka totesi että antibioottia huuleen ja sairaslomaa. Jos jatkuu niin sitten näytteen ottoon. Söin sitten kuurin loppuun ja olo on nyt jolteensakin normaali. Jäi vaan viimeinen oopperajuhlakuoron leiriviikonloppu väliin. Taistelin kotona tavaroitani pakkaillen ja välillä uutta kämppää tarkastellen. Muutto tapahtuu sillä välin, kun olen täällä joten piti olla tarkkana ettei mene herkät NHT:t esim. muutossa rikki.
Lämmittelin itseni tiistaina kansallisoopperan lisäkuoron koelauluun, joka ei nyt ihan huonosti mennyt, mutta terveenä olisin ollut varmasti parempi. Onneksi olkoon vaan Elorannan Joonakselle, joka sai vakipaikan kuorosta samaisissa skaboissa. Nyt vaan tässä jännitetään, että pystynkö ylihuomenna laulamaan konsertin koululla. Ääni on ihan ruvella, eikä kroppakaan ole kyllä sitä mieltä että tukea moiselle suoritukselle löytyisi. Katsotaanpa huomen aamuna mikä meno meininki, mutta vähän tuntuu siltä taas että lyödään lyötyä. Edellisellä kerralla, kun olin KO:n koelaulussa, en vielä oikein osannut, ja siitä kaksi kertaa olen ollut kipeänä. Siksi ajattelin, että nyt menen enkä valita. Hittusen potuttaa, mutta kaippa se on kropan tapa sanoa että hidastappa ukko nyt vähän. Silmissä siintääkin jo elokuinen kalareissu harria ja siikaa narraamassa...
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Olen ilmeisesti allerginen ruskealle pötkökasville
Eilen alkoi kuulemma kukkimaan joku ihmeen ruskea kasvi, jonka pötkömäisiä osia voi paistaa grillissä ja syödä. Tänä aamuna kaikki oli ihan kivasti, linnut lauloi, aurinko paistoi ja muutenkin oli voimaantunut fiilis. Kaikki tämä loppui, kun astuin pihalle ja astuin muutaman askeleen kohti laulutuntia. Keuhkot täyttyivät siitepölyllä ja alkoi karmea yskiminen. Ajattelin, että se on vain tilapäistä mutta vielä mitä. Laulutunnista meinannut tulla mitään, kun koko ajan pukkasi limaa pihalle. Kaludilla on ilmeisesti sama vaiva, koska hänkin valitteli samaa. Enpä ole varsinaisesti ollut allerginen millekään yleiselle vitsaukselle Suomessa, mutta nyt taisi sitten löytyä sopiva yksilö. Pitää varmaan käydä hakemassa cetriziniä apoteekistä, jos tämä vaikka onkin joku hemmetin koko kesän kukkiva vihulainen.
maanantai 9. toukokuuta 2011
Paikallisia tapoja osa "##¤"!
Päättivät sitten lyödä sähkötöiden takia aamulla sähköt poikki klo 8.00-16.30 väliseksi ajaksi kertomatta mitään esim. tän talon asukkaille. Vastapäisen talon asukkaita kyllä infottiin, mutta ei meitä. Tosi kiva yrittää käydä aamulla suihkussa, kun lämminvesivaraajassa oli just sen verran lämmintä vettä, että sai hiuksiin shampoot, ja hoitoaineen kohdalla se sitten loppuikin. Matafaka, enkä saanut edes aamukahvia keitettyä! Meinasin käydä pistämässä nuotion ja nokipannun tulille tohon takapihalle ihan kostoksi, mutta piti ehtiä tunnille niin en sitten ehtinyt.
Lisäksi tätä kirjoittaessani ammutaan taas oikeen urakalla satasia tossa patsaskukkulalla. Mä en kertakaikkiaan käsitä miten näillä voi olla varaa roimia noita täyskokosia pommeja ihan tolkuttomia määriä, ja vielä ilman mitään "taiteellista" suunnitelmaa, miten niitä ammutaan. Varmaan on pyydetty viranomaisilta lupa, ja varmaan on asianmukainen alkusammutuskalustokin käsillä, ja varmaan on kaikilla ampujilla tarvittavat luvat homman suorittamiseen. Tykit suoltaa jonkun 10min pommeja yhtäaikaa ilmaan sellaset määrät että on vaan ihme ettei kukaan loukkaannu tai tule aineellisia vahinkoja. Tarina kertoo, että Sunny Beachilla on joka päivä samanlainen mäiske, ja siellä molempia edellä mainittuja tapahtuu harva se päivä. Että sateenvarjo mukaan sitten vaan, jos sinne menette :)
Mä en ala enää mitään, tiskaan kritiikkinä yhteiskuntaa kohtaan, ja syön sitten salaatin!
Lisäksi tätä kirjoittaessani ammutaan taas oikeen urakalla satasia tossa patsaskukkulalla. Mä en kertakaikkiaan käsitä miten näillä voi olla varaa roimia noita täyskokosia pommeja ihan tolkuttomia määriä, ja vielä ilman mitään "taiteellista" suunnitelmaa, miten niitä ammutaan. Varmaan on pyydetty viranomaisilta lupa, ja varmaan on asianmukainen alkusammutuskalustokin käsillä, ja varmaan on kaikilla ampujilla tarvittavat luvat homman suorittamiseen. Tykit suoltaa jonkun 10min pommeja yhtäaikaa ilmaan sellaset määrät että on vaan ihme ettei kukaan loukkaannu tai tule aineellisia vahinkoja. Tarina kertoo, että Sunny Beachilla on joka päivä samanlainen mäiske, ja siellä molempia edellä mainittuja tapahtuu harva se päivä. Että sateenvarjo mukaan sitten vaan, jos sinne menette :)
Mä en ala enää mitään, tiskaan kritiikkinä yhteiskuntaa kohtaan, ja syön sitten salaatin!
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Voihan neglect!
Onpas tullut taas pitkä tauko kirjottamisessa. On muka ollut niin kiire ja reissun päälläkin on tullut oltua ihan kiitettävästi. Kapelimestarin kanssa työskentelyä ja laulutunteja, ja olihan Adrian täällä vieraana neljä yötä viime viikolla kaiken kukkuraksi.
Pientä musiikkidraamaa täälläkin on meneillään, kun yksi sanoo ettei toinen osaa soittaa, ja pahoittaa mielensä paria päivää ennen konserttia. Aika perus =) Itselläni on kuitenkin konsertti tulossa 27.5. ja ilmeisesti myös 15.5. jos Kaludi niin käskee. En kyllä yhtään tiedä mitä siellä 15.pvä:n konsertissa pitäisi laulaa, mutta onhan tuota kamaa kertynyt aimo nippu tässä viikkojen saatossa. Pianonsoittokin jatkuu ja paneudumme nyt pelkästään tekniikkaan kappaleiden sorvaamisen sijasta. Pohjatyö kuntoon ja sillai.
Kävin katsomassa Suomessa Rushin konsertin joka oli aivan törkeän hyvä. Samalla pakkailin hieman kamoja tulevaa muuttoa varten. Muutaman viikon päästä sitten pitäisi panna kaikki kamat nippuun, jotta tavarat saadaan liikkeelle mahdollisimman helposti ilman minua. Varmaankin jotain pientä muuttoa ehtii jo seuraavalla reissulla tekemään, mutta koelaulu KO:n lisäkuoroon on tiistaina, joten pitää siihenkin koittaa keskittyä.
Tällä reissulla sain ensimmäistä kertaa kokea matkalaukkujen katoamisen matkalle. Pariisin Charles De Gaullen lentokenttä palkitsi lyhyestä vaihdosta hukkaamalla rinkkani johonkin. Sofian lentokentällä nosteltiin vain hartioita ja todettiin, että tämmöstä tää on. Täytin ilmoituksen, myöhästyin bussista, ja sain kaiken kukkuraksi kuulla, että kamat tulevat aikaisintaan sunnuntaina. Lento oli siis perjantaina. No, tuossa ne tunti sitten tuotiin minulle kotiin, mutta aika ihme touhua. Onneksi on matkavakuutus, joka korvasi vaihtovaatteiden ja tarpeellisten tarvikkeiden oston täällä päässä. Kaikki tavaratkin olivat miltei tyhjässä rinkassa tallessa, joten eipä mitään ihmeellistä tapahtunut.
Ajattelin piipahtaa ensi viikolla taas Istanbulissa, kun on muutama hetki vapaata. Päivät täällä alkavat käydä vähiin, joten pitää nyt yrittää pinnistää vielä kuukauden päivät ja sitten jatkaa tästä eteenpäin kohti Savonlinnan Oopperajuhlia. Tulen perjantaina takaisin ja työt alkavat maanantaina. Kai se on tätä laulajan arkea tämäkin, että pääsee viuhtomaan paikasta toiseen kuin viitapiru. Nyt kuitenkin tämä pirulainen ottaa ja raahaa hanuria korttelin ympäri. On jäänyt kuntoilu meinaan turhan vähälle viime aikoina ja kesäkin kolkuttelee ovella. Pitää nyt ainakin yrittää päästä jonkinlaiseen rantakuntoon. =)
Pientä musiikkidraamaa täälläkin on meneillään, kun yksi sanoo ettei toinen osaa soittaa, ja pahoittaa mielensä paria päivää ennen konserttia. Aika perus =) Itselläni on kuitenkin konsertti tulossa 27.5. ja ilmeisesti myös 15.5. jos Kaludi niin käskee. En kyllä yhtään tiedä mitä siellä 15.pvä:n konsertissa pitäisi laulaa, mutta onhan tuota kamaa kertynyt aimo nippu tässä viikkojen saatossa. Pianonsoittokin jatkuu ja paneudumme nyt pelkästään tekniikkaan kappaleiden sorvaamisen sijasta. Pohjatyö kuntoon ja sillai.
Kävin katsomassa Suomessa Rushin konsertin joka oli aivan törkeän hyvä. Samalla pakkailin hieman kamoja tulevaa muuttoa varten. Muutaman viikon päästä sitten pitäisi panna kaikki kamat nippuun, jotta tavarat saadaan liikkeelle mahdollisimman helposti ilman minua. Varmaankin jotain pientä muuttoa ehtii jo seuraavalla reissulla tekemään, mutta koelaulu KO:n lisäkuoroon on tiistaina, joten pitää siihenkin koittaa keskittyä.
Tällä reissulla sain ensimmäistä kertaa kokea matkalaukkujen katoamisen matkalle. Pariisin Charles De Gaullen lentokenttä palkitsi lyhyestä vaihdosta hukkaamalla rinkkani johonkin. Sofian lentokentällä nosteltiin vain hartioita ja todettiin, että tämmöstä tää on. Täytin ilmoituksen, myöhästyin bussista, ja sain kaiken kukkuraksi kuulla, että kamat tulevat aikaisintaan sunnuntaina. Lento oli siis perjantaina. No, tuossa ne tunti sitten tuotiin minulle kotiin, mutta aika ihme touhua. Onneksi on matkavakuutus, joka korvasi vaihtovaatteiden ja tarpeellisten tarvikkeiden oston täällä päässä. Kaikki tavaratkin olivat miltei tyhjässä rinkassa tallessa, joten eipä mitään ihmeellistä tapahtunut.
Ajattelin piipahtaa ensi viikolla taas Istanbulissa, kun on muutama hetki vapaata. Päivät täällä alkavat käydä vähiin, joten pitää nyt yrittää pinnistää vielä kuukauden päivät ja sitten jatkaa tästä eteenpäin kohti Savonlinnan Oopperajuhlia. Tulen perjantaina takaisin ja työt alkavat maanantaina. Kai se on tätä laulajan arkea tämäkin, että pääsee viuhtomaan paikasta toiseen kuin viitapiru. Nyt kuitenkin tämä pirulainen ottaa ja raahaa hanuria korttelin ympäri. On jäänyt kuntoilu meinaan turhan vähälle viime aikoina ja kesäkin kolkuttelee ovella. Pitää nyt ainakin yrittää päästä jonkinlaiseen rantakuntoon. =)
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
takaisin argheen!
Tuntuipa kivalta vähän vierailla Suomessa ja möllötellä kotona normaalia enemmän. Saatiin oopperajuhlien reenit pois alta, ja Lohengrin olisi kaiketi koelaulettu onnistuneesti läpi. Olihan siinä urakkaa kerrakseen, kun nuo iän ikuiset väliäänet kummittelevat vieläkin unissa. Kivasti on saanut levätä ja ajatella välillä jotain muutakin, kuten progressiivisen musiikin vaikutusta ihmiskunnan hyvinvointiin ja maailman rauhaan.
Kiitokset vaan Timppikselle ja Kossulle, oli taas mukavaa progahdella. Keikka meni ihan kivasti, mutta pikkuisen raskasta meinasi paikka paikoin olla. Yleisö onneksi oli autuaan tietämätön siitä, millaista tuskaa keikan onnistumiseksi saatiin kokea. Pienen maistiaisen yleisö kuitenkin sai, kun Timppiksen joku härpäke päätti olla toimimatta juuri kriittisellä hetkellä. Jauhettiin Kossun kanssa sitten viitisen minuuttia The Weaponin introa, kun Timppis rassasi kitarakamppeita kuosiin. Elävää musiikkia ja sitä rataa...
Nyt pitäisi sitten aloittaa taas tämä vakavan musiikin tekeminen, kunhan Kaludi palaa Puolasta. Ilmeisesti on ollut komiaa Toscaa tarjolla, ja hommat olleet isollaan. Alankin seuraavaksi valmistaa toukokuun konserttia varten ison liudan suomenkielisiä liedejä, ja sitten parit aariat siihen päälle. Kaksi erillistä konserttia olisi tehtävänä, mutta onneksi kapelimestari Parvanov antaa varmasti hyviä neuvoja. Hyvähän tässä on lähteä, kun on saanut ääni levätä ja mieli virkistyä poikien kanssa riekkumisesta.
Viikon loppupuolella kylään tulee eräs Bulgarialainen tenori, joka haluaa ottaa yksityistunteja. Lupasin majoittaa hänet matalaan majaani, jotta hänen ei tarvitse etsiä hotellia itselleen. Tässä odottelen parhaillani, milloin kuulen hänen saapumisestaan. Nyt hieman ruokajumppaa kuitenkin, ettei mene ihan lentokentällä istuskeluksi koko homma.
Kiitokset vaan Timppikselle ja Kossulle, oli taas mukavaa progahdella. Keikka meni ihan kivasti, mutta pikkuisen raskasta meinasi paikka paikoin olla. Yleisö onneksi oli autuaan tietämätön siitä, millaista tuskaa keikan onnistumiseksi saatiin kokea. Pienen maistiaisen yleisö kuitenkin sai, kun Timppiksen joku härpäke päätti olla toimimatta juuri kriittisellä hetkellä. Jauhettiin Kossun kanssa sitten viitisen minuuttia The Weaponin introa, kun Timppis rassasi kitarakamppeita kuosiin. Elävää musiikkia ja sitä rataa...
Nyt pitäisi sitten aloittaa taas tämä vakavan musiikin tekeminen, kunhan Kaludi palaa Puolasta. Ilmeisesti on ollut komiaa Toscaa tarjolla, ja hommat olleet isollaan. Alankin seuraavaksi valmistaa toukokuun konserttia varten ison liudan suomenkielisiä liedejä, ja sitten parit aariat siihen päälle. Kaksi erillistä konserttia olisi tehtävänä, mutta onneksi kapelimestari Parvanov antaa varmasti hyviä neuvoja. Hyvähän tässä on lähteä, kun on saanut ääni levätä ja mieli virkistyä poikien kanssa riekkumisesta.
Viikon loppupuolella kylään tulee eräs Bulgarialainen tenori, joka haluaa ottaa yksityistunteja. Lupasin majoittaa hänet matalaan majaani, jotta hänen ei tarvitse etsiä hotellia itselleen. Tässä odottelen parhaillani, milloin kuulen hänen saapumisestaan. Nyt hieman ruokajumppaa kuitenkin, ettei mene ihan lentokentällä istuskeluksi koko homma.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Väliaikatietoja
Tässä istun kotisoffalla Suomessa ja valmistaudun ensi viikonlopun koettelemuksiin. Keikka TMP-orkesterin kanssa Tampereella pitkästä aikaa ja pitäisi olla aika progressiivinen ilta tulossa. Viikonloppu kului SOJK:n kanssa leireillessä ja koelaulaessa Lohengriniä. Kivaa oli taas jälleen kerran, vaikka Lohengriniä alkaakin tulla jo unissa vastaan.
Bulgariassa on kevät parhaimmillaan, mutta Kaludin ollessa Puolassa, on Suomessa ihan kiva olla vaihteeksi. Kovin on käynyt meinaan yksinäiseksi tuo touhu Bulgariassa. Tekemistä kyllä on, ja se verottaa voimakkaasti muiden kanssa hengaamisaikaa. En usko että muissa yliopistoissa opiskelevat tajuavatkaan kuinka paljon seuraavan päivän laulamiseen vaikuttaa huonosti nukuttu yö. No se siitä itkemisestä. Kannattaa tulla kuitenkin Bulgariaan ja erityisesti Plovdiviin. Löysin tällaisen artikkelin Daily Telegraphista. Kannattaa lukea ja tulla visiteeraamaan.
http://www.telegraph.co.uk/travel/citybreaks/8428870/Plovdiv-Bulgaria-not-a-tip-up-truck-but-a-treasure.html
Bulgariassa on kevät parhaimmillaan, mutta Kaludin ollessa Puolassa, on Suomessa ihan kiva olla vaihteeksi. Kovin on käynyt meinaan yksinäiseksi tuo touhu Bulgariassa. Tekemistä kyllä on, ja se verottaa voimakkaasti muiden kanssa hengaamisaikaa. En usko että muissa yliopistoissa opiskelevat tajuavatkaan kuinka paljon seuraavan päivän laulamiseen vaikuttaa huonosti nukuttu yö. No se siitä itkemisestä. Kannattaa tulla kuitenkin Bulgariaan ja erityisesti Plovdiviin. Löysin tällaisen artikkelin Daily Telegraphista. Kannattaa lukea ja tulla visiteeraamaan.
http://www.telegraph.co.uk/travel/citybreaks/8428870/Plovdiv-Bulgaria-not-a-tip-up-truck-but-a-treasure.html
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Ähky
Laulu- ja ruoka-ähky samalla kertaa...
Kävin tekemässä töitä kapelimestari Parvanovin kanssa puolentoista tuntia. Voisin ehkä pitää itseäni onnekkaana, kun saan laulutuntien lisäksi 15h henkilökohtaista ohjausta aarioiden ja liedien musiikilliseen tekemiseen, ja 15h ensemblea saman herran kanssa. Pidän tätä mahdollisuutta aika arvokkaana, koska mies on hyvin kelpo kapu kaiken kaikkiaan, ja musiikillisilta mieltymyksiltään samaa sorttia kuin allekirjoittanut. Suomessa olisi mahdotonta päästä kaksi kertaa viikossa tekemään kapun kanssa töitä koulun puolesta, vaikka Lahdessa meillä onkin ensemble ihan erillisenä aineena. Ei sillä, ettenkö arvostaisi opettajan Sirkka Parviaisen tietotaitoa musiikin tekemisessä, mutta on se mukava tarkastella asioita vähän toisesta perspektiivistä myös.
Kävin mättämässä kiinalaista naapurin ravintolassa ihan kurillani. En ole uskaltautunut menemään sisään, vaikka ravintola on tien toisella puolella. Yllätyksekseni paikasta löytyi engeskalla kirjoitettu menu ja tarjoiliakin puhui vielä auttavasti englantia, joten mikäs siinä ollessa. Turhaan pelkäsin, että siellä syödään ulkkareista valmistettua Soylent Greeniä hapanimeläkastikkeessa. Ruoka oli parasta kiinalaista aproksimaatiota mitä olen koskaan syönyt ja telkkaristakin tuli snookerin kiinan avoimien puolivälierät.
Nyt makaan sängyllä vatsani vierellä ja odotan ruoan laskeutumista. Kun hetki koittaa, aion siivota koko kämpän katosta lattiaan. Alkaa pänniä, kun on niin paljon tekemistä koululla, ettei oikein ehdi edes kämpillä siivoamaan. Huomenna on onneksi vapaa päivä, joten voin tehdä hyvällä omallatunnolla valinnan Final Fantasy 9:n ja John Steele -rokkikeikan välillä. Taidan kuitenkin taipua uudelleen nimettyjen hahmojeni, Torspon, Vatipään, Vajakin, Retardon ja Pissiksen seikkailujen läpikäymiseen, kun on tuota musiikkia tässä tullut viimeaikoina tehtyä vähän turhankin runsaasti. Katsotaan nyt kuitenkin, kun ilta koitaa...
Kävin tekemässä töitä kapelimestari Parvanovin kanssa puolentoista tuntia. Voisin ehkä pitää itseäni onnekkaana, kun saan laulutuntien lisäksi 15h henkilökohtaista ohjausta aarioiden ja liedien musiikilliseen tekemiseen, ja 15h ensemblea saman herran kanssa. Pidän tätä mahdollisuutta aika arvokkaana, koska mies on hyvin kelpo kapu kaiken kaikkiaan, ja musiikillisilta mieltymyksiltään samaa sorttia kuin allekirjoittanut. Suomessa olisi mahdotonta päästä kaksi kertaa viikossa tekemään kapun kanssa töitä koulun puolesta, vaikka Lahdessa meillä onkin ensemble ihan erillisenä aineena. Ei sillä, ettenkö arvostaisi opettajan Sirkka Parviaisen tietotaitoa musiikin tekemisessä, mutta on se mukava tarkastella asioita vähän toisesta perspektiivistä myös.
Kävin mättämässä kiinalaista naapurin ravintolassa ihan kurillani. En ole uskaltautunut menemään sisään, vaikka ravintola on tien toisella puolella. Yllätyksekseni paikasta löytyi engeskalla kirjoitettu menu ja tarjoiliakin puhui vielä auttavasti englantia, joten mikäs siinä ollessa. Turhaan pelkäsin, että siellä syödään ulkkareista valmistettua Soylent Greeniä hapanimeläkastikkeessa. Ruoka oli parasta kiinalaista aproksimaatiota mitä olen koskaan syönyt ja telkkaristakin tuli snookerin kiinan avoimien puolivälierät.
Nyt makaan sängyllä vatsani vierellä ja odotan ruoan laskeutumista. Kun hetki koittaa, aion siivota koko kämpän katosta lattiaan. Alkaa pänniä, kun on niin paljon tekemistä koululla, ettei oikein ehdi edes kämpillä siivoamaan. Huomenna on onneksi vapaa päivä, joten voin tehdä hyvällä omallatunnolla valinnan Final Fantasy 9:n ja John Steele -rokkikeikan välillä. Taidan kuitenkin taipua uudelleen nimettyjen hahmojeni, Torspon, Vatipään, Vajakin, Retardon ja Pissiksen seikkailujen läpikäymiseen, kun on tuota musiikkia tässä tullut viimeaikoina tehtyä vähän turhankin runsaasti. Katsotaan nyt kuitenkin, kun ilta koitaa...
tiistai 29. maaliskuuta 2011
läksytystä ja läksyjä
Alkaapi hieman hommat kasautua päälle, kun pitäisi opetella aariaa aarian perään, La Traviata ulkoa (ihan muuten vaan, ei oo tulossa mitään kiinnitystä vielä) ja oopperajuhlien hommatkin painaa päälle. Lisäksi pitäisi koittaa absorboida mahdollisimman paljon näyttelijäntyön opettajalta, ja senkin eteen pitäisi tehdä mietintätyötä. Lisäksi kapelimestarilla on ihan eri ajatukset siitä, mitä minun pitäisi laulaa, kuin Kaludilla. Tili tili snif snif ja yhyy, saakeli!
Kalukalla oli tänään tehokas päivä. Hän oli viikonloppuna kipeänä, kiitos joidenkin nimeltä mainitsemattomien laulajakollegoiden, jotka näkivät hyväksi tulla tunnille kipeänä. Meni sitten pari tuntia siinä ohi edelliseltä loppuviikolta, mutta siitäkin huolimatta että Kalulla oli TV-esiintyminen sunnuntaina suorassa lähetyksessä, hän oli maanantaina jo opettamassa. On sillä kyllä uskomaton työmoraali. Tänään kuitenkin oltiin ihan eri tasolla. Hän vaati aika paljon kaikilta, ja huomasin että hän hermostui pienestäkin keskittymisen puutteesta.
Omalle kohdalleni se sattui juuri kiitolliseen kohtaan. Hän piiskasi minusta ulos sellaisia ääniä, joita en edes uskonut pystyväni tuottamaan. Tietysti kaikki ajattelevat, että tuli kovaa ja korkealta, mutta vain jälkimmäinen oli totta. Ei se niin lujaa tullut mutta hyvää päivää minkälaisella svobodalla ja freedom of energyllä. Tunnin päätteeksi mastro totesi, että nyt voidaan alkaa harjoitella korkeiden äänien laulamista. Ihmettelin vaan tässä kotimatkalla, että eikö kolmiviivainen d ole korkea ääni.
Muutenkin tässä mietinnässä viime aikoina on ollut "kilpailu" tenoreiden kesken, kuka laulaa korkeimmalta, ja se miten tervehenkistä se sapelien kalistelu loppujen lopuksi onkaan. Itselläni on juossut mielessä männä päivinä, että miksi välitän siitä, miten eräs luokalla laulava lyyrinen tenori pystyy laulamaan vaivatta korkeammalle kuin minä. Ihan niinkuin korkeiden äänien laulaminen olisi jotenkin itseisarvo, tai ehkä pikemminkin vaatimus voidaksesi kutsua itseäsi tenoriksi. Olenko tässä viime aikoina vaatinut itseltäni liikaa, ja mistä nämä tietyssä mielessä turhat ennakko-odotukset oikein tulevat? Matias Tosi laittoi sen hienosti viime kesänä, kun sanoin hänelle olevani hieman dramaattiseen kallistuva tenori. Hän totesi, että tenorit, jotka eivät kykene vaivatta laulamaan korkeita ääniä, kutsuvat itseään dramaattiseksi tenoriksi. Hän kehotti olemaan käyttämättä koko termiä, ainakaan nuorena, ettei turhaan luo esimerkiksi koelauluissa tietyntyyppisiä ennakkoasenteita. Täytyy sanoa viime aikaisten oppikokemusten valossa, että näin se taitaapi olla. Loppujen lopuksi vaatimusten asettajan on kuitenkin minä itse. Itseäni varten tätä kuitenkin viime kädessä teen, ja itse kannan vastuun onnistumisista ja epäonnistumisista. Tulin siihen johtopäätökseen, että vaikka olenkin vanhempi, kuin moni muu samalla tasolla oleva kolleega, olen silti vielä nuori. Minulla on aikaa kehittyä ja niin sen täytyy ollakin. Eihän tätä hommaa yhdessä yössä voi oppia. Tuntui heti paremmalta, kun (taas kerran) suo itselleen vapauden oppia ilman paineita.
Piirtelin tänään tunnilla kuvan, jossa olen laulamassa Nessun Dorman loppukadenssia, ja Kalukka vetää suitsista huutaen: "Yys the moviment and schivolare, matafaka!" Ei varmaankaan aukea kovin monelle, mutta semmoista se elämä on, kattokaas tän auringon alla :)
Kaippa se pitää alkaa suunnitella huomista varten, miten aion hyödyntää faktojen evaluointia Alfredon aarian näyttelijäntyön eläväisemmäksi saamisessa.
Kalukalla oli tänään tehokas päivä. Hän oli viikonloppuna kipeänä, kiitos joidenkin nimeltä mainitsemattomien laulajakollegoiden, jotka näkivät hyväksi tulla tunnille kipeänä. Meni sitten pari tuntia siinä ohi edelliseltä loppuviikolta, mutta siitäkin huolimatta että Kalulla oli TV-esiintyminen sunnuntaina suorassa lähetyksessä, hän oli maanantaina jo opettamassa. On sillä kyllä uskomaton työmoraali. Tänään kuitenkin oltiin ihan eri tasolla. Hän vaati aika paljon kaikilta, ja huomasin että hän hermostui pienestäkin keskittymisen puutteesta.
Omalle kohdalleni se sattui juuri kiitolliseen kohtaan. Hän piiskasi minusta ulos sellaisia ääniä, joita en edes uskonut pystyväni tuottamaan. Tietysti kaikki ajattelevat, että tuli kovaa ja korkealta, mutta vain jälkimmäinen oli totta. Ei se niin lujaa tullut mutta hyvää päivää minkälaisella svobodalla ja freedom of energyllä. Tunnin päätteeksi mastro totesi, että nyt voidaan alkaa harjoitella korkeiden äänien laulamista. Ihmettelin vaan tässä kotimatkalla, että eikö kolmiviivainen d ole korkea ääni.
Muutenkin tässä mietinnässä viime aikoina on ollut "kilpailu" tenoreiden kesken, kuka laulaa korkeimmalta, ja se miten tervehenkistä se sapelien kalistelu loppujen lopuksi onkaan. Itselläni on juossut mielessä männä päivinä, että miksi välitän siitä, miten eräs luokalla laulava lyyrinen tenori pystyy laulamaan vaivatta korkeammalle kuin minä. Ihan niinkuin korkeiden äänien laulaminen olisi jotenkin itseisarvo, tai ehkä pikemminkin vaatimus voidaksesi kutsua itseäsi tenoriksi. Olenko tässä viime aikoina vaatinut itseltäni liikaa, ja mistä nämä tietyssä mielessä turhat ennakko-odotukset oikein tulevat? Matias Tosi laittoi sen hienosti viime kesänä, kun sanoin hänelle olevani hieman dramaattiseen kallistuva tenori. Hän totesi, että tenorit, jotka eivät kykene vaivatta laulamaan korkeita ääniä, kutsuvat itseään dramaattiseksi tenoriksi. Hän kehotti olemaan käyttämättä koko termiä, ainakaan nuorena, ettei turhaan luo esimerkiksi koelauluissa tietyntyyppisiä ennakkoasenteita. Täytyy sanoa viime aikaisten oppikokemusten valossa, että näin se taitaapi olla. Loppujen lopuksi vaatimusten asettajan on kuitenkin minä itse. Itseäni varten tätä kuitenkin viime kädessä teen, ja itse kannan vastuun onnistumisista ja epäonnistumisista. Tulin siihen johtopäätökseen, että vaikka olenkin vanhempi, kuin moni muu samalla tasolla oleva kolleega, olen silti vielä nuori. Minulla on aikaa kehittyä ja niin sen täytyy ollakin. Eihän tätä hommaa yhdessä yössä voi oppia. Tuntui heti paremmalta, kun (taas kerran) suo itselleen vapauden oppia ilman paineita.
Piirtelin tänään tunnilla kuvan, jossa olen laulamassa Nessun Dorman loppukadenssia, ja Kalukka vetää suitsista huutaen: "Yys the moviment and schivolare, matafaka!" Ei varmaankaan aukea kovin monelle, mutta semmoista se elämä on, kattokaas tän auringon alla :)
Kaippa se pitää alkaa suunnitella huomista varten, miten aion hyödyntää faktojen evaluointia Alfredon aarian näyttelijäntyön eläväisemmäksi saamisessa.
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Kotomaan matkailua ja Bulgarialainen taksibingo 2011
Käväisin pyörähtämässä jälleen Suomessa. Ensin reenattiin TMP:n kanssa kuukauden päästä tulevaa keikkaa varten, ja pääsinkin testaamaan Turkista tuotuja peltejä ensi kertaa tosi toimissa. Valitettavasti kävi niin, että menee vanhat pellit vaihtoon, ja uusi reissu tehtaalle on tosiasia, kuten surkealla retoorisella silmässä varustetut urheiluselostajat tapaavat sanoa. (parempikin puhuja).
Uudet pellit kuulostivat niin hyvältä, että vanhat Zildjianin A-Customit muistuttivat niiden rinnalla halppisrumpujen mukana tulevia prässättyjä aaltopellinpalasia soinniltaan. Ei voi mitään, mutta kyllä se vaan sopii paremmin tuohon Rush-touhuun tuo syvä ja luonteikas saundi. Filosofoinkin siinä soitellessani, että kyllä rumpalit ovat unohtaneet olevansa muusikkoja, kun ollaan valmiit soittamaan tehdastuotetuilla instrumenteilla, ja vieläpä kehumaan niitä hyviksi. Ehkä nyt vähän menee hurskastelun ja hifistelyn puolelle, mutta jos mietitään esimerkiksi kitaristeja, niin kyllähän hekin valitsevat tarkkaan soittimensa, ja useat jopa käyttävät käsintehtyjä pelejä, kuten laulu- ja soitinyhtyeemme TMP:n kitaristi Timo. Hänellä on omatekemä kaksikaulainen EDS Gibson -mallinen kitara, jolla kaikki "oikeat" progebiisit pitää soittaa =)
No, sitten käytiin laulamassa Kallvikissä Wagneria ja Verdiä. Koelaulu meni läpi kivasti, ja nyt olisi enää toinen puolisko jäljellä ensi leirillä. Sitten voikin hyvillä mielin siirtyä kohti kesää. Konsertissa tuli muutamia pummeja kuorolla, mutta kaiken kaikkiaan mieskuoro kuulostaa aika komialta tänä vuonna. Ehkäpä osasyynä on Lohengriniä varten valitut äänityypit, tai Matin osaava ohjaus, mutta kannattaa tosiaan tulla kuuntelemaan kesällä, jos siihen on mahdollisuus. Itse kun en pääse katsomaan, kun pitää tehdä töitä. Lohengrinissä laulava Richard Crawley ylisti kovasti kuoron Te Deumia ja tykkäsi muutenkin, että kuunnelkaa solistia =)
Piillä, koirallamme, on ollut silmäleikkauksen jälkeistä stressiä, kun ei ole oikein päässyt kuntoilemaan. Raukalla on tylsää, mutta kun mitään ei saa tehdä, missä pulssi kohoaa. Silmän paine saattaa kohota liian korkeaksi ja leikkaushaava revetä. Onneksi tänään olleessa tarkastuksessa paineet olivat kuitenkin normaalit, ja toinen koiramme Rhoo saa palata kuulemma kotiin. Olihan se kiva nukkua rakkaan vieressä, kun tuttu karvaturri punkesi sänkyyn, tosin tötterö päässä, nukkumaan kanssamme.
Lentolippujen kanssa ei ollut sitten juurikaan onnea matkassa. Onnistuin varaamaan itselleni lennon, joka lähti 7:40 eikä 9:40 kuten luulin. Olin sitten Budapestin asemalla ylimääräiset 2,5h neppaillen ja ihmetellen. Ajattelin, että teen ruotsin läksyt siinä samalla, mutta olinkin epähuomiossa tehnyt ne kiireessä perjantaina, eikä uusi jakso ala kuin vasta ensi maanantaina. No, voipahan keskittyä muuhun, kuten olennaiseen.
Keksin taksissa matkatessani uuden Bulgarialaisen bingo-tyyppisen leikin. Se voittaa, jolla palaa eniten varoitusvaloja mittaritaulussa. Itse olisin varmasti lähellä voittoa, koska ainoa valo, joka ei palanut, oli öljypaineen varoitusvalo. Hieman tuntui jännältä matkustaa autossa, jossa ei toimi ABS:t, ohjaustehostin, Airbagit, ja moottorin joku varoitusvalo palaa vilkkuen. Kyllä se tupakkayskäänsä köhivä naiskuski sitä rattia sitten väänsikin ja perille päästiin. Bussissa näytettinkin tavallisuudesta poiketen elokuva nimeltä The Tourist. Ihan kiva jännäri / romanttinen lässynlää -raina, jota tähdittivät Angelina Jolie ja Johnny Depp. Ihan kivaa vaihtelua, kun heittelehtivässä bussissa Angry Birdin pelaaminen vaatii aika paljon korkeampaa taitoastetta, kuin itselläni on. No, uni tulee nyt, jatkamma joskus lisää.
Uudet pellit kuulostivat niin hyvältä, että vanhat Zildjianin A-Customit muistuttivat niiden rinnalla halppisrumpujen mukana tulevia prässättyjä aaltopellinpalasia soinniltaan. Ei voi mitään, mutta kyllä se vaan sopii paremmin tuohon Rush-touhuun tuo syvä ja luonteikas saundi. Filosofoinkin siinä soitellessani, että kyllä rumpalit ovat unohtaneet olevansa muusikkoja, kun ollaan valmiit soittamaan tehdastuotetuilla instrumenteilla, ja vieläpä kehumaan niitä hyviksi. Ehkä nyt vähän menee hurskastelun ja hifistelyn puolelle, mutta jos mietitään esimerkiksi kitaristeja, niin kyllähän hekin valitsevat tarkkaan soittimensa, ja useat jopa käyttävät käsintehtyjä pelejä, kuten laulu- ja soitinyhtyeemme TMP:n kitaristi Timo. Hänellä on omatekemä kaksikaulainen EDS Gibson -mallinen kitara, jolla kaikki "oikeat" progebiisit pitää soittaa =)
No, sitten käytiin laulamassa Kallvikissä Wagneria ja Verdiä. Koelaulu meni läpi kivasti, ja nyt olisi enää toinen puolisko jäljellä ensi leirillä. Sitten voikin hyvillä mielin siirtyä kohti kesää. Konsertissa tuli muutamia pummeja kuorolla, mutta kaiken kaikkiaan mieskuoro kuulostaa aika komialta tänä vuonna. Ehkäpä osasyynä on Lohengriniä varten valitut äänityypit, tai Matin osaava ohjaus, mutta kannattaa tosiaan tulla kuuntelemaan kesällä, jos siihen on mahdollisuus. Itse kun en pääse katsomaan, kun pitää tehdä töitä. Lohengrinissä laulava Richard Crawley ylisti kovasti kuoron Te Deumia ja tykkäsi muutenkin, että kuunnelkaa solistia =)
Piillä, koirallamme, on ollut silmäleikkauksen jälkeistä stressiä, kun ei ole oikein päässyt kuntoilemaan. Raukalla on tylsää, mutta kun mitään ei saa tehdä, missä pulssi kohoaa. Silmän paine saattaa kohota liian korkeaksi ja leikkaushaava revetä. Onneksi tänään olleessa tarkastuksessa paineet olivat kuitenkin normaalit, ja toinen koiramme Rhoo saa palata kuulemma kotiin. Olihan se kiva nukkua rakkaan vieressä, kun tuttu karvaturri punkesi sänkyyn, tosin tötterö päässä, nukkumaan kanssamme.
Lentolippujen kanssa ei ollut sitten juurikaan onnea matkassa. Onnistuin varaamaan itselleni lennon, joka lähti 7:40 eikä 9:40 kuten luulin. Olin sitten Budapestin asemalla ylimääräiset 2,5h neppaillen ja ihmetellen. Ajattelin, että teen ruotsin läksyt siinä samalla, mutta olinkin epähuomiossa tehnyt ne kiireessä perjantaina, eikä uusi jakso ala kuin vasta ensi maanantaina. No, voipahan keskittyä muuhun, kuten olennaiseen.
Keksin taksissa matkatessani uuden Bulgarialaisen bingo-tyyppisen leikin. Se voittaa, jolla palaa eniten varoitusvaloja mittaritaulussa. Itse olisin varmasti lähellä voittoa, koska ainoa valo, joka ei palanut, oli öljypaineen varoitusvalo. Hieman tuntui jännältä matkustaa autossa, jossa ei toimi ABS:t, ohjaustehostin, Airbagit, ja moottorin joku varoitusvalo palaa vilkkuen. Kyllä se tupakkayskäänsä köhivä naiskuski sitä rattia sitten väänsikin ja perille päästiin. Bussissa näytettinkin tavallisuudesta poiketen elokuva nimeltä The Tourist. Ihan kiva jännäri / romanttinen lässynlää -raina, jota tähdittivät Angelina Jolie ja Johnny Depp. Ihan kivaa vaihtelua, kun heittelehtivässä bussissa Angry Birdin pelaaminen vaatii aika paljon korkeampaa taitoastetta, kuin itselläni on. No, uni tulee nyt, jatkamma joskus lisää.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Boshporuksen symbaalitehdas ja käsin tehtyjen tuotteiden jalo olemus
Käsitelläänpä tuota symbaalien historiaa hieman ja laitetaan loppuun muutama video symbaalitehtaasta. Kuten edellisessä jo taisin mainitakin, tehdas muistutti enemmänkin suurta vajaa, kuin varsinaista joukkotuotantolaitosta, mutta silti he onnistuvat tuottamaan noin 20 hengen voimin kymmeniä tuhansia symbaaleja vuodessa. Työskentelyssä käytetään vain vähän koneita apuna. Koneet raakaprässäävät valetut metalliaihiot levyiksi, josta jyrsitään ylimääräiset reunat pois. Tämän jälkeen niihin prässätään kello, ja reikä, jonka jälkeen symbaali taotaan käsin muotoonsa. Viimeistelyssä pinta kiillotetaan sorvaamalla, ja reunat tasoitetaan. Emrah totesi, ettei heidän tehtaassaan ole varsinaista laaduntarkistusta, koska kaikki pellit soivat yksilöllisellä tavalla. Siksi jokaiselle symbaalille on olemassa omistaja jossain päin maailmaa. Seuraavaksi on hieman tarinaa Emrahin kertomana, siten kuin sen nyt muistan. Voi tarkistaa internetistä, mutta kannattaa harrastaa lähdekritiikkiä, kuten tämänkin tekstin kanssa.
Ensimmäinen kirjaus käytetyistä orkesterisymbaaleista on varmaankin Kiinassa, mutta Ottomaanien armeijan orkesteri oli tiettävästi ensimmäinen, joka käytti nykymuotoisia symbaaleita soitossaan. Kyseinen bändi oli myös tiettävästi ensimmäinen marssimusiikkia soittava sotilasorkesteri, ja heidän aikansa oli 1200-luvun alussa. Kun Sulttaani Mehmet II eli Mehmet valloittaja valtasi Istanbulin (1453), hän pyysi Armenialaisia metalliseppiä valmistamaan hänen armeijalleen symbaaleja, koska siihen aikaan heitä pidettiin parhaimpina ja nerokkaimpina metallimiehinä. Heidän tutkimustyönsä yhdistettynä asiantuntemukseen tuotti Turkkilaisten symbaalien valmistuksessa käytetyn metallin. Avedis I oli tuolloin mies, joka alkemistin taidoillaan tuotti parhaan tuloksen, ja sai Sultaanilta palkkioksi 80 kultarahaa. Tässä vaiheessa kertomukset eivät täsmää vuosilukujen puolesta, mutta varmaan on, että tuohon aikaan sukunimiä alettiin käyttää. Siksi Avedis sai sukunimekseen Zilciyan eli symbaalintekijänpoika. Armenialaisena se muutettiin lähemmäksi armenialaista vastinette Zildjian. Vuonna 1623 perustettiin ensimmäinen yritys, joka valmisti symbaaleja, nimeltä Kerope Cymbals (englanniksi, kun en tiedä mikä turkkilainen vastineensa oli).
Tästä eteenpäin menee satoja vuosia ja traditio siirtyy isältä pojalle. Suku haarautuu kahtia, ja Zildjianin suvussa toinen haara valmistaa edelleen symbaaleja, mutta toinen on siirtynyt kultasepän jaloon ammattiin. Juuri ennen toista maailmansotaa, kultasepän sukuhaara vuokraa laivan, lastaa kultansa ja 300-päisen perheensä siihen, ja purjehtii Pohjois-Amerikkaan sotaa pakoon. Suvun alkuperäinen symbaalimetalliresepti säilyy edelleen symbaalinvalmistajahaaralla.Sodan jälkeen Amerikassa jää suuria määriä metallikoneita yli sotamateriaalien valmistuksen jäljilät, jolloin kultasepät päättävät teollistaa symbaalien valmistusprosessin. He ostavat suuren määrän koneita, ja ryhtyvät valmistamaan metallilevystä prässättyjä symbaaleita. Niiden täysin samanlainen sointi ja kesto pilaavat markkinat turkkilaisilta symbaalinvalmistajilta. Turkkilaiset nimittäin lähettivät tonneittain symbaaleja Amerikaan jo 1900-luvun alussa. Koska teollisesti valmistetut symbaalit olivat luotettavampia, ja halvempia, alkoi käsintehtyjen symbaalien kysyntä kuihtumaan.
Kuitenkin Istanbulissa valmistettiin symbaaleja vielä käsin, koska metalliseos, vaikka olikin salainen, oli hyvin monen tiedossa. Siksi Agop esimerkiksi valmisti myös symbaaleja 80-luvullakin. Hekin kuitenkin siirtyivät koneelliseen tuotantoon, ja siksi Bosphorus on tällä hetkellä ainoa käsin tehtyjä Turkkilaisia symbaaleita tuottava laitos. Kyseisen laitoksen kolme omistajaa vakoilivat alkuperäisen reseptin aikaisemmalta työnantajaltaan, ja prosessit heillä olivatkin jo hallussa. Olivathan he tehneet symbaaleja toistakymmentä vuotta kyseisellä tehtaalla. Valitettavasti tässä vaiheessa muistini hieman pätkii, kun en muista miten sotkussa kaikki Istanbulin symbaalitehtaiden valmistajien historiat olivatkaan, mutta kaikki liittyy toisiinsa. Agop Istanbul, Mehmet, Zildjian, Bosphorus jnejne, kaikilla on samat juuret 1200-luvun Ottomaanien valtakunnassa. Muistan Emrahin kuitenkin maininneen, että Amerikan Zildjanien perhe hautasi viimeisen symbaalisuvunhaaran jäsenen isoin menoin Turkkiin, ja pitivät huolen siitä, ettei kyseisen suvunhaaran osaaminen jatku eteenpäin. He hajottivat perinnöksi saadut pajat ja koneet, sekä suvun talon, ja rakensivat päälle kerrostaloja. Alkuperäisen metalliseoksen saloja he eivät kuitenkaan saaneet. Tällä peliliikkeellä he varmistivat busineksen jatkumisen omalla tontillaan. No, uskoo ken tahtoo, mutta mielenkiintoinen näkökulma kuitenkin =)
Tässä kuitenkin luvattuja videoita. Copyright on all videos: Kimmo Turunen.
Tässä videossa näkyy valmistusprosessin alkupää. Takana näkyy ahjo, josta sula metalli on nostettu valettavaksi muottien eteen. Muoteissa on jotain nestettä, joka jäähdyttää metallia sen verran, että se voidaan nostaa pois muotista. Tämän jälkeen se kuljetetaan prässättäväksi toiseen huoneeseen. Kuten kuvasta huomataan, ei tässä todellakaan käytetä mitään moderneja apuvälineitä edes työturvallisuusmielessä.
Tässä näkyy metallin prässäämiseen käytetty kone. Oikealla puolella videon ulottumattomissa viuhui jättimäinen juoksupyörä täysin avoinna, eikä loukkaantumiseen olisi vaadittu kovin suurta virheliikettä.
Soikion muotoiset kiekot lämmitetään ja prässätään seitsemän kertaa, jolloin niistä tulee symbaalin varsinainen aihio. Valitettavasti kyseistä hommaa ei tehdä valuupäivänä, joten en päässyt näkemään sitä prosessia. Kuvassa näkyy, kuinka aihiot punnitaan ja pinotaan jäähtymään uunin viereen seuraavaa käsittelyä varten.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Pakko kai sitä on koitaa käydä tuolla vielä uudelleen, jotta näkisi takomisen salaisuudet.
Ensimmäinen kirjaus käytetyistä orkesterisymbaaleista on varmaankin Kiinassa, mutta Ottomaanien armeijan orkesteri oli tiettävästi ensimmäinen, joka käytti nykymuotoisia symbaaleita soitossaan. Kyseinen bändi oli myös tiettävästi ensimmäinen marssimusiikkia soittava sotilasorkesteri, ja heidän aikansa oli 1200-luvun alussa. Kun Sulttaani Mehmet II eli Mehmet valloittaja valtasi Istanbulin (1453), hän pyysi Armenialaisia metalliseppiä valmistamaan hänen armeijalleen symbaaleja, koska siihen aikaan heitä pidettiin parhaimpina ja nerokkaimpina metallimiehinä. Heidän tutkimustyönsä yhdistettynä asiantuntemukseen tuotti Turkkilaisten symbaalien valmistuksessa käytetyn metallin. Avedis I oli tuolloin mies, joka alkemistin taidoillaan tuotti parhaan tuloksen, ja sai Sultaanilta palkkioksi 80 kultarahaa. Tässä vaiheessa kertomukset eivät täsmää vuosilukujen puolesta, mutta varmaan on, että tuohon aikaan sukunimiä alettiin käyttää. Siksi Avedis sai sukunimekseen Zilciyan eli symbaalintekijänpoika. Armenialaisena se muutettiin lähemmäksi armenialaista vastinette Zildjian. Vuonna 1623 perustettiin ensimmäinen yritys, joka valmisti symbaaleja, nimeltä Kerope Cymbals (englanniksi, kun en tiedä mikä turkkilainen vastineensa oli).
Tästä eteenpäin menee satoja vuosia ja traditio siirtyy isältä pojalle. Suku haarautuu kahtia, ja Zildjianin suvussa toinen haara valmistaa edelleen symbaaleja, mutta toinen on siirtynyt kultasepän jaloon ammattiin. Juuri ennen toista maailmansotaa, kultasepän sukuhaara vuokraa laivan, lastaa kultansa ja 300-päisen perheensä siihen, ja purjehtii Pohjois-Amerikkaan sotaa pakoon. Suvun alkuperäinen symbaalimetalliresepti säilyy edelleen symbaalinvalmistajahaaralla.Sodan jälkeen Amerikassa jää suuria määriä metallikoneita yli sotamateriaalien valmistuksen jäljilät, jolloin kultasepät päättävät teollistaa symbaalien valmistusprosessin. He ostavat suuren määrän koneita, ja ryhtyvät valmistamaan metallilevystä prässättyjä symbaaleita. Niiden täysin samanlainen sointi ja kesto pilaavat markkinat turkkilaisilta symbaalinvalmistajilta. Turkkilaiset nimittäin lähettivät tonneittain symbaaleja Amerikaan jo 1900-luvun alussa. Koska teollisesti valmistetut symbaalit olivat luotettavampia, ja halvempia, alkoi käsintehtyjen symbaalien kysyntä kuihtumaan.
Kuitenkin Istanbulissa valmistettiin symbaaleja vielä käsin, koska metalliseos, vaikka olikin salainen, oli hyvin monen tiedossa. Siksi Agop esimerkiksi valmisti myös symbaaleja 80-luvullakin. Hekin kuitenkin siirtyivät koneelliseen tuotantoon, ja siksi Bosphorus on tällä hetkellä ainoa käsin tehtyjä Turkkilaisia symbaaleita tuottava laitos. Kyseisen laitoksen kolme omistajaa vakoilivat alkuperäisen reseptin aikaisemmalta työnantajaltaan, ja prosessit heillä olivatkin jo hallussa. Olivathan he tehneet symbaaleja toistakymmentä vuotta kyseisellä tehtaalla. Valitettavasti tässä vaiheessa muistini hieman pätkii, kun en muista miten sotkussa kaikki Istanbulin symbaalitehtaiden valmistajien historiat olivatkaan, mutta kaikki liittyy toisiinsa. Agop Istanbul, Mehmet, Zildjian, Bosphorus jnejne, kaikilla on samat juuret 1200-luvun Ottomaanien valtakunnassa. Muistan Emrahin kuitenkin maininneen, että Amerikan Zildjanien perhe hautasi viimeisen symbaalisuvunhaaran jäsenen isoin menoin Turkkiin, ja pitivät huolen siitä, ettei kyseisen suvunhaaran osaaminen jatku eteenpäin. He hajottivat perinnöksi saadut pajat ja koneet, sekä suvun talon, ja rakensivat päälle kerrostaloja. Alkuperäisen metalliseoksen saloja he eivät kuitenkaan saaneet. Tällä peliliikkeellä he varmistivat busineksen jatkumisen omalla tontillaan. No, uskoo ken tahtoo, mutta mielenkiintoinen näkökulma kuitenkin =)
Tässä kuitenkin luvattuja videoita. Copyright on all videos: Kimmo Turunen.
Tässä videossa näkyy valmistusprosessin alkupää. Takana näkyy ahjo, josta sula metalli on nostettu valettavaksi muottien eteen. Muoteissa on jotain nestettä, joka jäähdyttää metallia sen verran, että se voidaan nostaa pois muotista. Tämän jälkeen se kuljetetaan prässättäväksi toiseen huoneeseen. Kuten kuvasta huomataan, ei tässä todellakaan käytetä mitään moderneja apuvälineitä edes työturvallisuusmielessä.
Tässä näkyy metallin prässäämiseen käytetty kone. Oikealla puolella videon ulottumattomissa viuhui jättimäinen juoksupyörä täysin avoinna, eikä loukkaantumiseen olisi vaadittu kovin suurta virheliikettä.
Soikion muotoiset kiekot lämmitetään ja prässätään seitsemän kertaa, jolloin niistä tulee symbaalin varsinainen aihio. Valitettavasti kyseistä hommaa ei tehdä valuupäivänä, joten en päässyt näkemään sitä prosessia. Kuvassa näkyy, kuinka aihiot punnitaan ja pinotaan jäähtymään uunin viereen seuraavaa käsittelyä varten.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Pakko kai sitä on koitaa käydä tuolla vielä uudelleen, jotta näkisi takomisen salaisuudet.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Pikaexcursio Istanbuliin, lisää vain Bosphoruksen symbaalitehdas.
Kaludille tuli menoja, joten meillä ei olekaan tunteja tässä ennen Suomeen paluuta. Närpäisi sen verran pahasti, että ajattelin paeta itsenäisyyspäivän juhlintoja johonkin. Olin jo aikaisemmin ottanut yhteyttä Bosphoruksen symbaali- eli peltitehtaaseen Istanbulissa, koska olen aina halunnut nähdä miten käsintehdyt pellit tehdään. Muutaman verkkokeskustelun perusteella löysinkin yhteystiedot kyseiseen laitokseen, ja sen ainoaan englannin kieltä taitavaan henkilöön.
Laitoin jo edellisenä päivänä viestiä Emrah Sipahille, joka toimii yrityksen kansainvälisen kaupan vetäjänä. Hän toivotti minut tervetulleeksi, ja lupasi laittaa auton hakemaan bussiasemalta. Kävin kyselemässä bussiasemalta lippuja, ja sopiva bussi löytyikin helposti: klo 23.00 lähtevä Metro-yhtiön bussi suoraan Istanbulin Esenler Otogar:iin (Otogar = bussiasema). Nopea pakkaus, ruokinta ja suihkussakäynti ja sitten kohti tuntematonta.
Metro-yhtiön bussi oli hämmästyttävän siisti ja palvelutasoltaan ehdottomasti korkein, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Jokaisessa penkissä oli oma pieni televisio, josta saattoi tylsyyden yllättäessä katsella hetken turkkilaisia taivaskanavia, ja todeta ensimmäisen olevan parempi vaihtoehto. Systeemissä oli omat kuulokkeet ja neljä USB-paikkaa, johon voi tarjota esimerkiksi muistitikkua, ja katsella omia elokuvia matkalla. Jos olisin tiennyt, niin olisin osannut varautua. Seuraavalla kerralla sitten. Matkan aikana bussiemäntä tarjoili kahvia ja virvokkeita, mutta kontaktia asiakkaisiin hän ei juuri ottanut. Muutenkin hän vaikutti välinpitämättömältä ja kiireiseltä. Ja huomaan nyt, että kirjoitan Informatum-analyysiä tilanteesta, joten lopetan sen heti.
Matka sujui kivasti, vaikka tiet olivatkin melko huonossa kunnossa. Televisiosysteemiä ei saanut suljettua, joten LCD-näyttö paistoi naamaan koko matkan, enkä juurikaan saanut nukuttua. Huomasin jo alkumatkasta, että takanani istui pari englantia puhuvaa nuorta, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan. He eivät kuitenkaan olleet kovin juttutuulella siinä hetkessä, joten päätin yrittää levätä. Huomasin meidän lähestyvän raja-asemaa, kun noin 12km ennen varsinaista asemaa alkoi loputon rekkajono. Rekat olivat välillä järjestyksessä nätisti tienpientareella, mutta välillä joko nuppi tai perävaunu oli reilusti ajokaistalla. Bussikuskille täydet pisteet rohkeudesta, jolla hän luovi meidät läpi miltei 80km:n tuntivauhdilla rekkojen ja vastaantulijoiden välisellä ohkaisella tienkaistaleella osumatta mihinkään esteeseen.
Saavuimme raja-asemalle, jossa alkoikin sitten mielenkiintoisuudet. Ensin passit tarkastettiin Bulgarian puolella, joka kesti yllättävän kauan. Takanani istuneen pariskunnan miespuolisen jäsenen passia syynättiin jostain syystä antaumuksella, ja hän avautukin aiheesta vähintään samalla mitalla. Selvisi, että mies on Unkarista ja nainen Iso-Britanniasta. Odottelimme hetken raja-alueella, ja saimme mahdollisuuden käydä ostoksilla Tax Free -kaupoissa. Lähdimme kohti Turkin rajaa, kun autoomme nousi tullivirkailija pyytäen kaikilta passit haltuunsa. Hän katsoi passiani ja kyseli huonolla englannilla viisumista. Totesin hänelle, että en tarvitse viisumia, koska olen Suomesta, jolloin hän vain katosi passini kanssa sanomatta mitään. Takanani istunut pariskunta tosin joutui lähtemään hänen mukaansa viisumiostoksille.
Sillä välin, kun pariskuntaa rahastettiin, me muut matkustajat nousimme bussista ja otimme tavaramme pitkälle pöydälle. Heidänkin rinkkansa nostettiin valmiiksi pöydälle heitä odottamaan. Alkoi ankara tavaroiden syynäys, joka muistutti etäisesti armeijan varustetarkastusta. Kun tarkastaja pääsi kohdalleni, hän alkoi kysellä kamerastani. Mukanani oli Aikin EOS 3 -filmirunko ja pikkuinen teleputki, joiden yhteisarvo tuskin on 300€ enempää. Tullivirkailija kyseli ja hiplasi kameraa sen näköisenä, että kohta lähtee filmi pihalle ja kamera takavarikkoon. Hän oli kiinnostunut ainoastaan siitä, onko laite ammatti- vai harrastuskäyttöön. Onneksi sain pidettyä itseni kurissa, etten ryhtynyt laukomaan sarkastisia sivuhuomautuksia hänen osaamisensa tasosta, tai pitämään luentoa siitä, miten halvemmillakin kameroilla saa otettua ammattimaisia kuvia, jos vain osaa.
Hetken päästä hän oli tyytyväinen, ja pyysi minua pakkaamaan laukkuni, ja poistumaan. Pariskunta oli saapunut paikalle episodini aikana, mutta heidän rinkkojaan virkailija ei tutkinut. Tavarat takaisin bussiin, ja kohti jälleen yhtä passintarkastusta. Keskustelimme pariskunnan kanssa hetken, mutta päätin sitten yrittää nukkua, kun moottoritien laatukin parantui huomattavasti.
Saavuimme Istanbulin Esenler Otogarille noin viiden aikaan aamulla. Paikalla oli yllättävän paljon ihmisiä, mutta meidän tiputettiin paikkaan, joka oli ilmeisesti jatkoyhteyksiä varten suunniteltu ala-laiturikompleksi. Täytyy sanoa, että enpä ole ollut vähään aikaan niin pihalla kuin juuri siinä hetkessä. Minulla ei ollut mitään käsitystä millainen asemarakennus on, joten hieman pukkasi hermostuttamaan, kun paikka näytti enemmänkin joltain sivu-asemalta jossain Istanbulin laitamilla. Pariskunta ymmärsi kysyä neuvoa, ja he löysivätkin ilmaisen kuljetuksen keskustaan, jossa heidän Couch Surfing -paikkansa sijaitsi. Hyvästelin heidät, ja kävin kyselemässä tietä bussiasemalle. Kaverit neuvoivat, että kohta tulee bussi, joka vie sinut sinne.
Bussi tuli hetken kuluttua, ja heitti minut ala-asemalta varsinaiselle bussiasemalle, jonka täytyy olla suurin bussiasema, jonka olen koskaan edes kuvitellut olevan olemassa. Asema on ovaalin muotoinen kompleksi, jonka keskella on kauppahalli täynnä ruokaloita ja myymälöitä. Ovaalirakennuksen sisäpihalla on lipunmyyntipisteet, ja ulkokehältä lähtevät bussit joka suuntaan. Asema on hyvin järjestyksessä ja harvinaisen selkeä. Bussiyhtiöiden nimien alla on kaupungit, joihin pääsee kyseisellä linjalla. Aseman edessä on miehiä huutamassa määräasemia ikään kuin kaupatakseen parhaita palveluita asiakkaalleen. Melkoinen kakofonia, kun miehet selvästikin kilpailivat siitä, kuka huutaa lujimpaa.
Hiivin Metron toimipisteeseen ottamaan pienet tirsat, koska Bosphoruksen toimisto aukesi vasta 9:30. Hämmästelin edelleen, kuin paljon ihmisiä oli liikkeellä näin aikaisin aamusta. Mielessäni kävi, että tämän on ensimmäinen Islaminuskoinen maa jossa olen vieraillut, ennen kuin uni yllätti.
Kävin nauttimassa aamupalaa, ja surffasin netissä sen aikaa, että toimisto aukesi. Soitin toimistoon tasan 9:30, mutta sieltä todettiin vain että "No english speaking here, wait one hauör". Ei kun takaisin nettikahvilaan ja surffailemaan. Vajaan tunnin päästä Emrah soittikin, ja sanoi lähettävänsä auton hakemaan minua toimisto 121:n edestä. Menin siihen odottelemaan ja en ihan ymmärtänyt millaista autoa hän tarkoitti. Nousinkin sähellyksissäni taksiin tavaroideni kanssa, ja taksikuski ei taitanut englantia juuri lainkaan. Yritin selvittää asiaa kuskilta, mutta soitto Emrahille paljasti, että noutaja tulee isolla Land Cruiserilla paikalle.
Oikea mies tuli hetken päästä ja ajelimmekin pitkin Istanbulia kohti tehdasta. Emrah oli oikeassa, kun hän totesi ettei taksi löytäisi sinne perille. Paikka oli todella kaukana bussiasemasta, mutta Istanbul on niin järkyttävän kokoinen kaupungi, etten nyt ihan pysty sanomaan, että paikka oli kaupungin laitamilla. Toimistosta pelmahti pihalle iloinen Emrah ja toivotti minut tervetulleeksi avosylin. Hänellä tuntui olevan paljon kiireitä, mutta silti sain kovin lämpimän vastaanoton.
Juttelimme hänen toimistossaan symbaalien historiasta aina 1200-luvun Ottomanien marssibändistä nykypäivän koneellisesti valmistettuihin sarjatuotantosymbaaleihin. Tarinoidessa kävi ilmi, että alkuperäiset pellit ovat turkkilaisten valmistamia, mutta 1500-luvulla Armenialaiset metallisepät olivat asian todellisia taitajia. Zildjian onkin Armenialainen käännös Turkinkielisestä sanasta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti symbaalintekijän poikaa. Samalla kun tarinoimme, tuli yksi työntekijöistä kutsumaan meidät verstaan puolelle.
Verstas muistutti enemmänkin vajaa, kuin tehdasta, mutta on ollut samanlaisessa käytössä jo useamman vuosikymmenen. He olivat juuri ryhtymässä valamaan symbaalien aihioita muotteihin. Katsotaan, saanko Emrahilta luvan julkaista videot joita otin, mutta pitää palata tähän myöhemmin. Kaikki työ tehtiin käsin, ja ainoat koneet ovat metallin prässäämistä tai sorvaamista varten. Punahehkuiset aihiot vietiin prässin läpi, ja ne pistettiin jäähtymään. Aihiot lämmitetään uudelleen myöhemmin, ja ajetaan prässin läpi useita kertoja, jotta päästään ohueen taipuisaan levyyn. Levyyn painetaan kello, ja reikä, jonka jälkeen jokainen pelti taotaan käsin muotoonsa ja viritetään soimaan. Tämän jälkeen pelti karkaistaan ja työstetään lopulliseen kiiltoonsa. Pitää kertoa lisää aiheesta toisessa tekstissä, jos videot saadaan julkaistua.
Seuraavaksi istuinkin pienen rumpusetin ääreen, ja hakkasin erilaisia peltejä kolmisen tuntia. Kävin kaikki peltierät läpi ja sainkin valittua itselleni sopivat yksilöt satsista. Jännää oli huomata, että kaksi täysin identtistä peltiä soivat samalla tavalla, mutta niillä oli erilainen sielu. Tämä onkin juuri käsin taottujen peltien hienous. Jokainen pelti on yksilö, vaikka perusominaisuudet ovatkin samat. Katsoin huvikseni hintoja noille, ja totesin saaneeni pellit noin kolmasosalla euroja siitä, mitä niistä maksetaan Suomessa. Hetken turisimme vielä, kun työntekijät maalasivat merkit uudelleen ja kiillottivat symbaalit kuljetuskuntoon. Sain vielä kaupan päälle aimo kasan tarroja ja peltipussin asianmukaisilla logoilla. Sitten olikin jo aika lähteä takaisin bussiasemalle.
En huomannut, että olin aivan nääntymässä nälkään, kun pääsin bussiasemalle. Kiirehdinkin lähimpään ruokalaan, joita aseman keskellä olevassa rakennuksessa olikin useita. En oikein tiennyt mitä ottaisin, mutta osoitin yhtä peltistä soppalootaa, ja kysyin mitä tuo on. Myyjä pohti hetken ja osoitti kylkeään. Ajattelin, että se on kanan rintaa, ja pyysin satsin sitä. Kyseessä olikin munuais-maksa-kanansydän-soossi rintaleikkeen sijaan. Riisillä höystetty satsi oli kyllä mitä maukkain. En ole koskaan syönyt mitään noin hyvää, mutta jäin hieman nälkäiseksi. Siksi ajattelinkin ottaa pienen Dönerin kyytipojaksi. Paikallinen pikkudöneri olikin rullamuotoinen, mutta hyvin maukas. Sitten tajusinkin, että liha onkin kanaa. Näin täällä, mites teillä?
Syötyäni kävin palloilemassa basaareissa, ja huomasinkin kivan näköiset kengät. Kävi todella outo tilanne, joka ei vastannut ollenkaan odotuksia. Kyseisen kenkäkaupan myyjä ei edes yrittänyt myydä minulle mitään. Kiertelin kojua vaikka kuinka kauan, ja odotin, että joku tekisi peliliikkeen, mutta ei. Piti oikein itse mennä kysymään. Valitettavasti heillä ei ollut minun kokojani, joten jäi kengät ostamatta. Sitten bussiin ja kohti Bulgariaa. Täytyy sanoa, että tuntemusten perusteella muodostunut mielikuva Turkista sai minut haluamaan jäädä pidemmäksikin aikaa. Täytyy ehdottomasti tulla uudelleen.
Hunturin bussi, jolla tulin takaisin, ei ollut läheskään samaa tasoa, kuin Metron bussi, mutta kulkihan tuo eteenpäin ja perille päästiin. Rajalla tosin autoa syynättiin hyvin tarkkaan, ja pelkäsinkin joutuvani samanlaiseen syyniin kuin mennessä. Rajamiehiä kiinnosti kuitenkin lähinnä bussi ja sen mahdolliset kolot. Ilmeisesti huumeita ja muita kiellettyjä tavaroita kuljetetaan taajaan rajan yli, joten siksi ankara tarkastus.
Plovdiviin päästyäni meinasin missata pysäkin, kun oli niin turkasen pimeää ulkona, ja lähestyimme bussiasemaa omituisesta suunnasta. Päällimmäisenä mieleen jäi Turkkilaisten ystävällisyys ja hyvin mielenkiintoinen elämys aidon käsityön parissa. Täytyy yrittää löytää hetki jolloin voin palata Istanbuliin ja käydä läpi nähtävyyksiä kultani kanssa.
Laitoin jo edellisenä päivänä viestiä Emrah Sipahille, joka toimii yrityksen kansainvälisen kaupan vetäjänä. Hän toivotti minut tervetulleeksi, ja lupasi laittaa auton hakemaan bussiasemalta. Kävin kyselemässä bussiasemalta lippuja, ja sopiva bussi löytyikin helposti: klo 23.00 lähtevä Metro-yhtiön bussi suoraan Istanbulin Esenler Otogar:iin (Otogar = bussiasema). Nopea pakkaus, ruokinta ja suihkussakäynti ja sitten kohti tuntematonta.
Metro-yhtiön bussi oli hämmästyttävän siisti ja palvelutasoltaan ehdottomasti korkein, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Jokaisessa penkissä oli oma pieni televisio, josta saattoi tylsyyden yllättäessä katsella hetken turkkilaisia taivaskanavia, ja todeta ensimmäisen olevan parempi vaihtoehto. Systeemissä oli omat kuulokkeet ja neljä USB-paikkaa, johon voi tarjota esimerkiksi muistitikkua, ja katsella omia elokuvia matkalla. Jos olisin tiennyt, niin olisin osannut varautua. Seuraavalla kerralla sitten. Matkan aikana bussiemäntä tarjoili kahvia ja virvokkeita, mutta kontaktia asiakkaisiin hän ei juuri ottanut. Muutenkin hän vaikutti välinpitämättömältä ja kiireiseltä. Ja huomaan nyt, että kirjoitan Informatum-analyysiä tilanteesta, joten lopetan sen heti.
Matka sujui kivasti, vaikka tiet olivatkin melko huonossa kunnossa. Televisiosysteemiä ei saanut suljettua, joten LCD-näyttö paistoi naamaan koko matkan, enkä juurikaan saanut nukuttua. Huomasin jo alkumatkasta, että takanani istui pari englantia puhuvaa nuorta, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan. He eivät kuitenkaan olleet kovin juttutuulella siinä hetkessä, joten päätin yrittää levätä. Huomasin meidän lähestyvän raja-asemaa, kun noin 12km ennen varsinaista asemaa alkoi loputon rekkajono. Rekat olivat välillä järjestyksessä nätisti tienpientareella, mutta välillä joko nuppi tai perävaunu oli reilusti ajokaistalla. Bussikuskille täydet pisteet rohkeudesta, jolla hän luovi meidät läpi miltei 80km:n tuntivauhdilla rekkojen ja vastaantulijoiden välisellä ohkaisella tienkaistaleella osumatta mihinkään esteeseen.
Saavuimme raja-asemalle, jossa alkoikin sitten mielenkiintoisuudet. Ensin passit tarkastettiin Bulgarian puolella, joka kesti yllättävän kauan. Takanani istuneen pariskunnan miespuolisen jäsenen passia syynättiin jostain syystä antaumuksella, ja hän avautukin aiheesta vähintään samalla mitalla. Selvisi, että mies on Unkarista ja nainen Iso-Britanniasta. Odottelimme hetken raja-alueella, ja saimme mahdollisuuden käydä ostoksilla Tax Free -kaupoissa. Lähdimme kohti Turkin rajaa, kun autoomme nousi tullivirkailija pyytäen kaikilta passit haltuunsa. Hän katsoi passiani ja kyseli huonolla englannilla viisumista. Totesin hänelle, että en tarvitse viisumia, koska olen Suomesta, jolloin hän vain katosi passini kanssa sanomatta mitään. Takanani istunut pariskunta tosin joutui lähtemään hänen mukaansa viisumiostoksille.
Sillä välin, kun pariskuntaa rahastettiin, me muut matkustajat nousimme bussista ja otimme tavaramme pitkälle pöydälle. Heidänkin rinkkansa nostettiin valmiiksi pöydälle heitä odottamaan. Alkoi ankara tavaroiden syynäys, joka muistutti etäisesti armeijan varustetarkastusta. Kun tarkastaja pääsi kohdalleni, hän alkoi kysellä kamerastani. Mukanani oli Aikin EOS 3 -filmirunko ja pikkuinen teleputki, joiden yhteisarvo tuskin on 300€ enempää. Tullivirkailija kyseli ja hiplasi kameraa sen näköisenä, että kohta lähtee filmi pihalle ja kamera takavarikkoon. Hän oli kiinnostunut ainoastaan siitä, onko laite ammatti- vai harrastuskäyttöön. Onneksi sain pidettyä itseni kurissa, etten ryhtynyt laukomaan sarkastisia sivuhuomautuksia hänen osaamisensa tasosta, tai pitämään luentoa siitä, miten halvemmillakin kameroilla saa otettua ammattimaisia kuvia, jos vain osaa.
Hetken päästä hän oli tyytyväinen, ja pyysi minua pakkaamaan laukkuni, ja poistumaan. Pariskunta oli saapunut paikalle episodini aikana, mutta heidän rinkkojaan virkailija ei tutkinut. Tavarat takaisin bussiin, ja kohti jälleen yhtä passintarkastusta. Keskustelimme pariskunnan kanssa hetken, mutta päätin sitten yrittää nukkua, kun moottoritien laatukin parantui huomattavasti.
Saavuimme Istanbulin Esenler Otogarille noin viiden aikaan aamulla. Paikalla oli yllättävän paljon ihmisiä, mutta meidän tiputettiin paikkaan, joka oli ilmeisesti jatkoyhteyksiä varten suunniteltu ala-laiturikompleksi. Täytyy sanoa, että enpä ole ollut vähään aikaan niin pihalla kuin juuri siinä hetkessä. Minulla ei ollut mitään käsitystä millainen asemarakennus on, joten hieman pukkasi hermostuttamaan, kun paikka näytti enemmänkin joltain sivu-asemalta jossain Istanbulin laitamilla. Pariskunta ymmärsi kysyä neuvoa, ja he löysivätkin ilmaisen kuljetuksen keskustaan, jossa heidän Couch Surfing -paikkansa sijaitsi. Hyvästelin heidät, ja kävin kyselemässä tietä bussiasemalle. Kaverit neuvoivat, että kohta tulee bussi, joka vie sinut sinne.
Bussi tuli hetken kuluttua, ja heitti minut ala-asemalta varsinaiselle bussiasemalle, jonka täytyy olla suurin bussiasema, jonka olen koskaan edes kuvitellut olevan olemassa. Asema on ovaalin muotoinen kompleksi, jonka keskella on kauppahalli täynnä ruokaloita ja myymälöitä. Ovaalirakennuksen sisäpihalla on lipunmyyntipisteet, ja ulkokehältä lähtevät bussit joka suuntaan. Asema on hyvin järjestyksessä ja harvinaisen selkeä. Bussiyhtiöiden nimien alla on kaupungit, joihin pääsee kyseisellä linjalla. Aseman edessä on miehiä huutamassa määräasemia ikään kuin kaupatakseen parhaita palveluita asiakkaalleen. Melkoinen kakofonia, kun miehet selvästikin kilpailivat siitä, kuka huutaa lujimpaa.
Hiivin Metron toimipisteeseen ottamaan pienet tirsat, koska Bosphoruksen toimisto aukesi vasta 9:30. Hämmästelin edelleen, kuin paljon ihmisiä oli liikkeellä näin aikaisin aamusta. Mielessäni kävi, että tämän on ensimmäinen Islaminuskoinen maa jossa olen vieraillut, ennen kuin uni yllätti.
Kävin nauttimassa aamupalaa, ja surffasin netissä sen aikaa, että toimisto aukesi. Soitin toimistoon tasan 9:30, mutta sieltä todettiin vain että "No english speaking here, wait one hauör". Ei kun takaisin nettikahvilaan ja surffailemaan. Vajaan tunnin päästä Emrah soittikin, ja sanoi lähettävänsä auton hakemaan minua toimisto 121:n edestä. Menin siihen odottelemaan ja en ihan ymmärtänyt millaista autoa hän tarkoitti. Nousinkin sähellyksissäni taksiin tavaroideni kanssa, ja taksikuski ei taitanut englantia juuri lainkaan. Yritin selvittää asiaa kuskilta, mutta soitto Emrahille paljasti, että noutaja tulee isolla Land Cruiserilla paikalle.
Oikea mies tuli hetken päästä ja ajelimmekin pitkin Istanbulia kohti tehdasta. Emrah oli oikeassa, kun hän totesi ettei taksi löytäisi sinne perille. Paikka oli todella kaukana bussiasemasta, mutta Istanbul on niin järkyttävän kokoinen kaupungi, etten nyt ihan pysty sanomaan, että paikka oli kaupungin laitamilla. Toimistosta pelmahti pihalle iloinen Emrah ja toivotti minut tervetulleeksi avosylin. Hänellä tuntui olevan paljon kiireitä, mutta silti sain kovin lämpimän vastaanoton.
Juttelimme hänen toimistossaan symbaalien historiasta aina 1200-luvun Ottomanien marssibändistä nykypäivän koneellisesti valmistettuihin sarjatuotantosymbaaleihin. Tarinoidessa kävi ilmi, että alkuperäiset pellit ovat turkkilaisten valmistamia, mutta 1500-luvulla Armenialaiset metallisepät olivat asian todellisia taitajia. Zildjian onkin Armenialainen käännös Turkinkielisestä sanasta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti symbaalintekijän poikaa. Samalla kun tarinoimme, tuli yksi työntekijöistä kutsumaan meidät verstaan puolelle.
Verstas muistutti enemmänkin vajaa, kuin tehdasta, mutta on ollut samanlaisessa käytössä jo useamman vuosikymmenen. He olivat juuri ryhtymässä valamaan symbaalien aihioita muotteihin. Katsotaan, saanko Emrahilta luvan julkaista videot joita otin, mutta pitää palata tähän myöhemmin. Kaikki työ tehtiin käsin, ja ainoat koneet ovat metallin prässäämistä tai sorvaamista varten. Punahehkuiset aihiot vietiin prässin läpi, ja ne pistettiin jäähtymään. Aihiot lämmitetään uudelleen myöhemmin, ja ajetaan prässin läpi useita kertoja, jotta päästään ohueen taipuisaan levyyn. Levyyn painetaan kello, ja reikä, jonka jälkeen jokainen pelti taotaan käsin muotoonsa ja viritetään soimaan. Tämän jälkeen pelti karkaistaan ja työstetään lopulliseen kiiltoonsa. Pitää kertoa lisää aiheesta toisessa tekstissä, jos videot saadaan julkaistua.
Seuraavaksi istuinkin pienen rumpusetin ääreen, ja hakkasin erilaisia peltejä kolmisen tuntia. Kävin kaikki peltierät läpi ja sainkin valittua itselleni sopivat yksilöt satsista. Jännää oli huomata, että kaksi täysin identtistä peltiä soivat samalla tavalla, mutta niillä oli erilainen sielu. Tämä onkin juuri käsin taottujen peltien hienous. Jokainen pelti on yksilö, vaikka perusominaisuudet ovatkin samat. Katsoin huvikseni hintoja noille, ja totesin saaneeni pellit noin kolmasosalla euroja siitä, mitä niistä maksetaan Suomessa. Hetken turisimme vielä, kun työntekijät maalasivat merkit uudelleen ja kiillottivat symbaalit kuljetuskuntoon. Sain vielä kaupan päälle aimo kasan tarroja ja peltipussin asianmukaisilla logoilla. Sitten olikin jo aika lähteä takaisin bussiasemalle.
En huomannut, että olin aivan nääntymässä nälkään, kun pääsin bussiasemalle. Kiirehdinkin lähimpään ruokalaan, joita aseman keskellä olevassa rakennuksessa olikin useita. En oikein tiennyt mitä ottaisin, mutta osoitin yhtä peltistä soppalootaa, ja kysyin mitä tuo on. Myyjä pohti hetken ja osoitti kylkeään. Ajattelin, että se on kanan rintaa, ja pyysin satsin sitä. Kyseessä olikin munuais-maksa-kanansydän-soossi rintaleikkeen sijaan. Riisillä höystetty satsi oli kyllä mitä maukkain. En ole koskaan syönyt mitään noin hyvää, mutta jäin hieman nälkäiseksi. Siksi ajattelinkin ottaa pienen Dönerin kyytipojaksi. Paikallinen pikkudöneri olikin rullamuotoinen, mutta hyvin maukas. Sitten tajusinkin, että liha onkin kanaa. Näin täällä, mites teillä?
Syötyäni kävin palloilemassa basaareissa, ja huomasinkin kivan näköiset kengät. Kävi todella outo tilanne, joka ei vastannut ollenkaan odotuksia. Kyseisen kenkäkaupan myyjä ei edes yrittänyt myydä minulle mitään. Kiertelin kojua vaikka kuinka kauan, ja odotin, että joku tekisi peliliikkeen, mutta ei. Piti oikein itse mennä kysymään. Valitettavasti heillä ei ollut minun kokojani, joten jäi kengät ostamatta. Sitten bussiin ja kohti Bulgariaa. Täytyy sanoa, että tuntemusten perusteella muodostunut mielikuva Turkista sai minut haluamaan jäädä pidemmäksikin aikaa. Täytyy ehdottomasti tulla uudelleen.
Hunturin bussi, jolla tulin takaisin, ei ollut läheskään samaa tasoa, kuin Metron bussi, mutta kulkihan tuo eteenpäin ja perille päästiin. Rajalla tosin autoa syynättiin hyvin tarkkaan, ja pelkäsinkin joutuvani samanlaiseen syyniin kuin mennessä. Rajamiehiä kiinnosti kuitenkin lähinnä bussi ja sen mahdolliset kolot. Ilmeisesti huumeita ja muita kiellettyjä tavaroita kuljetetaan taajaan rajan yli, joten siksi ankara tarkastus.
Plovdiviin päästyäni meinasin missata pysäkin, kun oli niin turkasen pimeää ulkona, ja lähestyimme bussiasemaa omituisesta suunnasta. Päällimmäisenä mieleen jäi Turkkilaisten ystävällisyys ja hyvin mielenkiintoinen elämys aidon käsityön parissa. Täytyy yrittää löytää hetki jolloin voin palata Istanbuliin ja käydä läpi nähtävyyksiä kultani kanssa.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Paikalliset haitaristit ovat perseestä!
Kiitos vaan sille pilittäjälle, joka tuli reenaamaan viereiseen luokkaan. Harjoittelin kaikessa rauhassa Griegin hidasta etydiä, niin kaveri alkoi pilipattamaan Bulgarialaista perinnemusaa haitarilla sellaisella tempolla, joka saisi kultaiset, hopeaiset, ja platinaisetkin harmonikkataiturit kalpenemaan kateudesta. Meni kiinnostus reenata juuri sillä hetkellä aika alas. Mojo laskeutui kaikkien aikojen matalimmalle tasolle.
Muutenkin nuo päärakennuksen harjoitustilat on kyllä jotain ihan legendaarista. Jos kuvittelette, että meidän harjoitushuoneet ovat pieniä, niin tervetuloa tänne. Tuohon neljän neliön koppiin oli umpattu piano, ja hirveä kasa tauluja. Luokat ovat ylimmässä kerroksessa, joten katto on viisteinen myös harjoitustilassa. Näin huoneessa on siis täysin mahdotonta laulaa. Yhyy, snif ja itku.
Oli tänään ihan hauskaakin. Tapasin näyttelemisen opettajani, professori N.N:n, joka opettaa paikallisia ohjaajaksi haluavia näyttelyn saloihin. Kuvittelin aluksi, kun hän kertoi minulle näyttelemisen perusteista, että hän on ihan oman tien kulkija, mutta vartin pohjustuksen jälkeen kävimme puolitoista tuntia läpi Stanislavskin metodin perusteita. Sinänsä hyvä, että vitsailin juuri viime viikolla yhdelle kaverille, että tämä ohjaaja varmaan haluaa muokata minusta Stanislavskin oppipojan. Sinänsä mielenkiintoista, että herra Stanislavski teki viimeisinä päivinään töitä oopperalaulajien kanssa, tai näin minulle kerrottiin. Kaikki oli kuitenkin ihan järkeenkäypää, ja tosi mielenkiintoista. Sainkin kotitehtäväksi kehittää tekemistä Lunge da Lei:in. Ei siis siinä mielessä, että sitä aariaa koskaan esitettäisiin niin, mutta harjoituksen vuoksi. Tarkoituksena olisi irrottaa laulaminen ja sen pakonomainen ruumiinkieli pois lavalla elämisestä. Olen ihan kympillä tässä mukana, kun yllättävän suuri osa isoista oopperastaroista on lavalla ollessaan täysin tietämätön ympäristöstään, ja muutenkin reagoi tavallaan epäuskottavasti lavan tapahtumiin, vaikka laulussa sinänsä ei olisi mitään vikaa. No, katsotaan mitä tästä tulee. Ainakin hyvän alun tässä ehtii saamaan aiheeseen.
Ostin törkeän hyvää Sirene-juustoa, joka on aika lähellä Fetaa, mutta parempaa. Tein tässä makkarasalaatin, jonka hinnaksi tuli 4,90lv eli n. 2,60€. Törkeän hyvää. Ulkona paukkuu ilotulitteet jo nyt, vaikka varsinainen juhlapäivä on vasta huomenna. 3.3. on Bulgarialainen juhlapäivä, jolloin juhlistetaan itsenäisyyttä Osmaanien valtakunnasta. 1.3. on Baba Marta -juhla jolloin juhlitaan hedelmällisyyttä ja tulevaa kevättä. Ihmekkös jos 4.3. on pakko pitää myös vapaapäivänä :D Joku kuulemma ampuu aseellakin tuolla ulkona. Ehkä ihan hyvä päätös jäädä tänne kotio zippailemaan ja katsomaan avaruuskävelyä Nasa-telkkarista.
Eräs kaveri kertoi, että kesällä Sunny Beatchilla on ilotulituksia harva se päivä. Yhden kerran laiton ilotulitus tuhosi hänen hotellinsa pihassa kolme autoa, ja sytytti tulee pari rakennusta. Täällä ammutaan siis isoja putkiraketteja, eikä mitään pikku kissanpieruja, kun juhlitaan. Toivottavasti taukoaa sen verran, että pystyy nukkumaan yöllä. Huomenna voisikin mennä riehumaan kameran kanssa joukkoon, ja kuvaamaan juhlivia ihmisiä.
Muutenkin nuo päärakennuksen harjoitustilat on kyllä jotain ihan legendaarista. Jos kuvittelette, että meidän harjoitushuoneet ovat pieniä, niin tervetuloa tänne. Tuohon neljän neliön koppiin oli umpattu piano, ja hirveä kasa tauluja. Luokat ovat ylimmässä kerroksessa, joten katto on viisteinen myös harjoitustilassa. Näin huoneessa on siis täysin mahdotonta laulaa. Yhyy, snif ja itku.
Oli tänään ihan hauskaakin. Tapasin näyttelemisen opettajani, professori N.N:n, joka opettaa paikallisia ohjaajaksi haluavia näyttelyn saloihin. Kuvittelin aluksi, kun hän kertoi minulle näyttelemisen perusteista, että hän on ihan oman tien kulkija, mutta vartin pohjustuksen jälkeen kävimme puolitoista tuntia läpi Stanislavskin metodin perusteita. Sinänsä hyvä, että vitsailin juuri viime viikolla yhdelle kaverille, että tämä ohjaaja varmaan haluaa muokata minusta Stanislavskin oppipojan. Sinänsä mielenkiintoista, että herra Stanislavski teki viimeisinä päivinään töitä oopperalaulajien kanssa, tai näin minulle kerrottiin. Kaikki oli kuitenkin ihan järkeenkäypää, ja tosi mielenkiintoista. Sainkin kotitehtäväksi kehittää tekemistä Lunge da Lei:in. Ei siis siinä mielessä, että sitä aariaa koskaan esitettäisiin niin, mutta harjoituksen vuoksi. Tarkoituksena olisi irrottaa laulaminen ja sen pakonomainen ruumiinkieli pois lavalla elämisestä. Olen ihan kympillä tässä mukana, kun yllättävän suuri osa isoista oopperastaroista on lavalla ollessaan täysin tietämätön ympäristöstään, ja muutenkin reagoi tavallaan epäuskottavasti lavan tapahtumiin, vaikka laulussa sinänsä ei olisi mitään vikaa. No, katsotaan mitä tästä tulee. Ainakin hyvän alun tässä ehtii saamaan aiheeseen.
Ostin törkeän hyvää Sirene-juustoa, joka on aika lähellä Fetaa, mutta parempaa. Tein tässä makkarasalaatin, jonka hinnaksi tuli 4,90lv eli n. 2,60€. Törkeän hyvää. Ulkona paukkuu ilotulitteet jo nyt, vaikka varsinainen juhlapäivä on vasta huomenna. 3.3. on Bulgarialainen juhlapäivä, jolloin juhlistetaan itsenäisyyttä Osmaanien valtakunnasta. 1.3. on Baba Marta -juhla jolloin juhlitaan hedelmällisyyttä ja tulevaa kevättä. Ihmekkös jos 4.3. on pakko pitää myös vapaapäivänä :D Joku kuulemma ampuu aseellakin tuolla ulkona. Ehkä ihan hyvä päätös jäädä tänne kotio zippailemaan ja katsomaan avaruuskävelyä Nasa-telkkarista.
Eräs kaveri kertoi, että kesällä Sunny Beatchilla on ilotulituksia harva se päivä. Yhden kerran laiton ilotulitus tuhosi hänen hotellinsa pihassa kolme autoa, ja sytytti tulee pari rakennusta. Täällä ammutaan siis isoja putkiraketteja, eikä mitään pikku kissanpieruja, kun juhlitaan. Toivottavasti taukoaa sen verran, että pystyy nukkumaan yöllä. Huomenna voisikin mennä riehumaan kameran kanssa joukkoon, ja kuvaamaan juhlivia ihmisiä.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Pianismia ja tonneittain reenausta
Reenitilojen saaminen meinasi olla vaikeaa eilen. Oli ilmeisesti suosittu päivä noin geneerisesti. Kävin ensimmäisellä pianotunnilla aamulla, ja pianonsoiton opettaja oli yllättynyt, kun en osannutkaan soittaa mitään. Ilmeisesti hän ei opeta alkeistunteja lainkaan, mutta lupasi tehdä poikkeuksen kanssani. Sain soitettavaksi Griegin etydin, joka minun pitää harjoitella ensi maanantaiksi. Aika kovat odotukset kyllä on, jos meinaa että osaan sen soittaa läpi ilman virheitä silloin. Kappale sinänsä ei ole vaikea, mutta en tosiaan ole soittanut koskaan, niin en tiedä hittojakaan koko hommasta. No sahasin sitä kuitenkin jokusen tunnin eilen, ja melkein alkoi sujua.
Lauluhommat hoituivat samalla reenikerralla, ja sainkin mukavasti vuoroteltua laulun ja pianon välillä, ettei kumpikaan osa-alue rasittunut liikaa. Tämä onkin ihan fiksu systeemi mielestäni, ettei mene ihan roiskimiseksi keskittymisen puutten vuoksi.
Kävin illalla Terry's Irish Pubissa parilla Guinessillä ja turisin baarin omistajien kanssa. Omistajan paikallissyntyinen vaimo halusi heille toisen koiran, ja Terry oli ihan mielenkiinnolla asiaa ajattelemassa. Terryn veli ei ollut suunnattoman innostunut aiheesta, koska jo olemassa oleva seropi Xena repii peittoja ja huonekalua jo nyt. Lupauduin sitten auttamaan koirankoulutuksessa ja ulkoiluttamaan koiraa joskus. Lupasin myös yösijan meille, jos joskus tulee tiukka tilanne. Saas nähdä millaiseen hulabaloohon sitä tuli lupauduttua, kun Xenalla ei todellakaan ole mitään rotia. Se on vuoden ikäinen ja pureskelee iloisesti tuttuja ja tuntemattomia ranteesta, ja hyppii vasten. Noh, jos nyt koiraparan elämää voi jollain tavalla auttaa niin mikäs siinä. Katsotaan mitä tapahtuu.
Bulgarialaiset eivät kyllä ole kovin business-orientoituneita, ainakaan alkoholialalla. Guiness pääsi loppumaan alkuillasta, ja Terryn veli selitti mistä tämä johtui. Jokaisesta tonkasta, jonka he tilaavat sisään, pitää maksaa 70lv pantti. Heillä oli aluksi suuria vaikeuksia saada edes hanaa paikalle, koska maahantuoja oli sitä mieltä, ettei Plovdivissa kukaan juo Guinessiä. No ei kai juo, kun sitä ei tarjota missään. Ensimmäisen 3kk:n aikana heillä on mennyt 23 tonkkaa Guinessiä ja vastaavasti 8 tonkkaa Shumenskoa. Tilaston jälkeen maahantuoja on ollut kovin tyytyväinen, muttei siltikään suostu antamaan tyhjää tonkkaa pantiksi varastoistaan. Kiitollista, mutta onneksi on yksi paikka Plovdivissa, josta Guinessiä saa. Ja maistuu muuten todella paljon paremmalta, kuin koto-Suomessa, koska tämä tavara on tehty Irlannissa, eikä Tsekeissä, tai Nigeriassa, jossa muuten on suurin Guinessin panimo koko maailmassa.
Mutta näillä eväillä viikonloppuun. Huomenna on taas laulutuntia ja tunnille tulee myös muita Kaludin yksityisoppilaita. Nyt lähden etsimään ruokaa ja viihdettä illaksi.
Lauluhommat hoituivat samalla reenikerralla, ja sainkin mukavasti vuoroteltua laulun ja pianon välillä, ettei kumpikaan osa-alue rasittunut liikaa. Tämä onkin ihan fiksu systeemi mielestäni, ettei mene ihan roiskimiseksi keskittymisen puutten vuoksi.
Kävin illalla Terry's Irish Pubissa parilla Guinessillä ja turisin baarin omistajien kanssa. Omistajan paikallissyntyinen vaimo halusi heille toisen koiran, ja Terry oli ihan mielenkiinnolla asiaa ajattelemassa. Terryn veli ei ollut suunnattoman innostunut aiheesta, koska jo olemassa oleva seropi Xena repii peittoja ja huonekalua jo nyt. Lupauduin sitten auttamaan koirankoulutuksessa ja ulkoiluttamaan koiraa joskus. Lupasin myös yösijan meille, jos joskus tulee tiukka tilanne. Saas nähdä millaiseen hulabaloohon sitä tuli lupauduttua, kun Xenalla ei todellakaan ole mitään rotia. Se on vuoden ikäinen ja pureskelee iloisesti tuttuja ja tuntemattomia ranteesta, ja hyppii vasten. Noh, jos nyt koiraparan elämää voi jollain tavalla auttaa niin mikäs siinä. Katsotaan mitä tapahtuu.
Bulgarialaiset eivät kyllä ole kovin business-orientoituneita, ainakaan alkoholialalla. Guiness pääsi loppumaan alkuillasta, ja Terryn veli selitti mistä tämä johtui. Jokaisesta tonkasta, jonka he tilaavat sisään, pitää maksaa 70lv pantti. Heillä oli aluksi suuria vaikeuksia saada edes hanaa paikalle, koska maahantuoja oli sitä mieltä, ettei Plovdivissa kukaan juo Guinessiä. No ei kai juo, kun sitä ei tarjota missään. Ensimmäisen 3kk:n aikana heillä on mennyt 23 tonkkaa Guinessiä ja vastaavasti 8 tonkkaa Shumenskoa. Tilaston jälkeen maahantuoja on ollut kovin tyytyväinen, muttei siltikään suostu antamaan tyhjää tonkkaa pantiksi varastoistaan. Kiitollista, mutta onneksi on yksi paikka Plovdivissa, josta Guinessiä saa. Ja maistuu muuten todella paljon paremmalta, kuin koto-Suomessa, koska tämä tavara on tehty Irlannissa, eikä Tsekeissä, tai Nigeriassa, jossa muuten on suurin Guinessin panimo koko maailmassa.
Mutta näillä eväillä viikonloppuun. Huomenna on taas laulutuntia ja tunnille tulee myös muita Kaludin yksityisoppilaita. Nyt lähden etsimään ruokaa ja viihdettä illaksi.
tiistai 22. helmikuuta 2011
Päivittäinen "Mitä?!?"-hetki x2
Kuuntelin päivällä joukkiota solffaamassa erästä oopperaa, by M. Ozart. Ihmettelin, kun ei jotenkin tuntunut luistavan pojilta, mutta hetken kuunneltuani tuli se varsinainen WTF-hetki. Kappale meni tyyliin H-duurissa, mutta Do:n paikalla olikin Si, eli C oli Do. Eikä siinä vielä kaikki. Jotta herra Kodaly kääntyisi varmasti haudassaan, pojat viis veisasivat korotetuista tai alennetuista sävelistä, ja reippaan poikana vetelivät C:t ja C#:t samalla Do:lla. Eipä ihmekkään, kun pianisti katsoi kovin hitaasti, kun solffasin mestarikurssilla hänen kanssaan aariaa tavalla, johon olen Maikin solffatunneilla oppinut. Ei se pianisti mitään sanonut, mutta huomasin hänen tekevän silloin samalla tavalla, kuin nuo pojat meidän koulussamme. Tämä on ilmeisesti ihan normaali tapa täällä käyttää solffaamista tuolla tavalla. Ihmettelen vaan, miten niistä on kenellekään hyötyä esimerkiksi kappaleiden kirjoittamisessa nuoteilla?
Toinen hetki lähestyi kotiin kävellessäni. Ihmettelin sireenin tapaista tötteröä puiston laidalla. Lähempi tarkastelu paljasti sen olevan linnunpönttö, mallia "Soviet Russia". Pöntössä on noin kymmenen kerrosta, ja asuntoja on joka suuntaan ympyrän kehällä, yhdessä kerroksessa noin kymmenen. Eipä tarvinnut kauaa miettiä, mistä arkkitehdit ovat saaneet ideansa, mutta tuli vain mieleen: Kumpi oli ensin? Kuva seuraa ehkä myöhemmin.
Bulgarian opetus jatkui tänään, ja ranne on, jos mahdollista, kipeämpi kuin eilen. En pysty käsittämään, miten nämä ihmiset kykenevät kommunikoimaan keskenään kirjoitetulla kielellä, kun kyrillisten aakkosten kirjoittamistapoja on kaksi. Sen normaalin tekstaamistyylisen kirjoituksen vielä pystyn juuri ja juuri hallitsemaan, mutta tänään alettiin käydä kaunokirjaimia läpi, ja prosessori kyllä ylikuormittui pahanpäiväisesti. Käsi ei kertakaikkiaan pystynyt tuottamaan oikeanlaisia kirjaimia, ja vaikka muuten pysyin ihan hyvin kärryillä, niin turhauduin motooriseen heikkouteeni. Kun opettaja ei osaa juurikaan englantia, hän turvautuu taajaan hyväksi havaittuun tapaan tehdä itsensä selväksi. Hän ryhtyy käyttämään voimakkaampaa ääntä, ja joskus intoutuu huutamaan, kun ei mene perille. Lupaan täten, että en ikinä huuda, jos toinen ei ymmärrä kieltä. Ei sillä että olisin sitä muutenkaan koskaan tehnyt, mutta lupaan nyt kuitenkin.
Toinen hetki lähestyi kotiin kävellessäni. Ihmettelin sireenin tapaista tötteröä puiston laidalla. Lähempi tarkastelu paljasti sen olevan linnunpönttö, mallia "Soviet Russia". Pöntössä on noin kymmenen kerrosta, ja asuntoja on joka suuntaan ympyrän kehällä, yhdessä kerroksessa noin kymmenen. Eipä tarvinnut kauaa miettiä, mistä arkkitehdit ovat saaneet ideansa, mutta tuli vain mieleen: Kumpi oli ensin? Kuva seuraa ehkä myöhemmin.
Bulgarian opetus jatkui tänään, ja ranne on, jos mahdollista, kipeämpi kuin eilen. En pysty käsittämään, miten nämä ihmiset kykenevät kommunikoimaan keskenään kirjoitetulla kielellä, kun kyrillisten aakkosten kirjoittamistapoja on kaksi. Sen normaalin tekstaamistyylisen kirjoituksen vielä pystyn juuri ja juuri hallitsemaan, mutta tänään alettiin käydä kaunokirjaimia läpi, ja prosessori kyllä ylikuormittui pahanpäiväisesti. Käsi ei kertakaikkiaan pystynyt tuottamaan oikeanlaisia kirjaimia, ja vaikka muuten pysyin ihan hyvin kärryillä, niin turhauduin motooriseen heikkouteeni. Kun opettaja ei osaa juurikaan englantia, hän turvautuu taajaan hyväksi havaittuun tapaan tehdä itsensä selväksi. Hän ryhtyy käyttämään voimakkaampaa ääntä, ja joskus intoutuu huutamaan, kun ei mene perille. Lupaan täten, että en ikinä huuda, jos toinen ei ymmärrä kieltä. Ei sillä että olisin sitä muutenkaan koskaan tehnyt, mutta lupaan nyt kuitenkin.
maanantai 21. helmikuuta 2011
Rigoletto Sofiassa ja koulun alkaminen
Käväisin piipahtamassa Sofian oopperassa mulkaisemassa Rigoletton. Olipa vähän korkeatasoisempi, kuin aiemmin Plovdivissa nähty versio. Kaludi oli laulanut edellisenä iltana saman satsin ja oli hieman väsynyt, mutta silti paras alkuillan annista. Muut eivät toki olleet huonoja, vaan kokonaisuus toimi kivasti. Lavalla ei mitään akrobatiaa tehty, mutta musiikillisesti oli oikein antoisa esitys. Lavastukset, puvustukset ja muutenkin extramusiikilliset puitteet ovat luonnollisesti paremmalla tasolla, kuin muualla, ja se kyllä näkyy esityksessa, vaan ei lippujen hinnassa. 8lv ei mielestäni ole kovin paljoa permantopaikasta keskellä salia.
Tänään alkoi sitten varsinainen koulu. Sain lukujärjestyksen jo aikasemmin, ja hieman ihmettelin tuntien pituutta. Pianotunti alkaa 13.30 ja loppuu 18.00. Samoin kokonaismäärä bulgarian kieltä on 9h/vko. Selvisi kuitenkin, että tuntimäärät ovat hyvin viitteellisiä, ja oma pieni pianotuntini on jossain välillä 13.30-18.00. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että paikalla on oltava tuolloin. Ihmekkös kun sakki lorvehtii pihalla vedellen norttia ja sippaillen 50 stotinkin lattéitaan.
Ensimmäinen bulgarian oppitunti meni oikein kivasti. Sain (ilmeisesti) kehuja, kun osasin aakkoset hyvin, ja kirjoituksestani sai jotenkuten selvää. Kolmen tunnin slotti kutistui 45 minuuttiseksi ja huomenna aamulla jatketaan sitten siitä mihin jäätiin. Hämmästyttävän hyvin sitä oppii, vaikka opettaja ei juuri englantia puhukaan. Jännityksellä jäämme odottamaan, miten käsi kestää kirjoittamista. Tuli meinaan ranne kipeäksi kun joutui kirjoittamaan pitkästä aikaa oikeen urakalla.
Iltapäivästä oli sitten laulutunti. Vokaliisia väännettiin ja juteltiin muutenkin tulevasta. Kaludi opettaa vocal ensemblea ja pianistin kanssa harjoittelua myös. Turkasen paljon sitä tulee laulettavaa per päivä, kun otetaan huomioon että reenasin itse tänään pari tuntia Lohengrinin-perkuletta pianon kanssa. Tätä sitä kuitenkin tultiin hakemaan, joten valitus pois ja ii:n silimää puhki.
Huomenna Kaludi joutuu käymään Varnassa, mutta sen jälkeen on joka päivä tunti, myös sunnuntaisin. Siitä vaan ottamaan mallia koto-Suomen oppilaitoksiin. No, ehkä sitä vähemmälläkin pärjäisi, mutta onhan se hyvä että on opettaja läsnä reenatessa ja vähentäähän se virheiden oppimisen mahdollisuutta kummasti.
Muut oppilaat Kaludin luokalla ovat vaihtelevan tasoisia. Osa on jo vähän pidemmällä, ja osalla on vielä hakemista oman vokaalisen varmuuden löytämiseksi. Yllättävän monta naislaulajaa luokalla kyllä on. Olisin jotenkin olettanut, että siellä on 20 tenoria, ja yksi sopraano, mutta noin 12 hengen ryhmässä on tasaisesti kaikkia ääniä. Ihan kiva, ettei tarvitse kuunnella koko päivää tunarilaulantaa. Niin siis hommahan toimii vähän mestarikurssimaisesti, eli jokainen saa olla läsnä kuuntelemassa toisten harjoituksia. Ja kun sanon "saa" tarkoitan että "pitää" olla läsnä. Yksi tenori lähti kesken pois, ja heti tuli kamala posmennus aiheesta. No, ehkä kun olen ansainnut kannukseni, niin sitten voi olla vähän vähemmän läsnä ja tehdä jotain muuta kivaa, kuten harjoitella itsenäisesti.
Luokkia täällä on ihan kivasti, ja vanhan rakennuksen luokissa on tilaakin, ainakin iltaisin. Pianot ovat vähän sinnepäin vireessä, mutta kukapa sitä nyt koko ajan niitä virittelisi. Kunhan nyt jonkun äänen niistä saa, niin hyvä näin. Luokat ovat myös kivan suuria ja lämpimiä.
Koulun keskusrakennushan sijaitsee vanhan amfiteatterin vieressä vanhassa kaupungissa. Kaikenlainen taide on hyvin lähellä, ja erityisesti kansanmusiikki on hyvin esillä. Suurin osa koulun opiskelijoista lienee kansamusiikkia pääaineenaan lukevia muusikoita, mutta on meitä klassikkojakin ihan hyvä määrä. Ihan hyvillä mielin tässä koulua aloittelee ja aamulla pitäisi ottaa ryhtiliikettä Ivaylon kanssa, ja ottaa klo 8.30 pikku aamulenkki soutustadionilla, tosin kävellen.
Nyt kuitenkin iltaruuan laittoon ja kotitehtävien tekemiseen mars!
Tänään alkoi sitten varsinainen koulu. Sain lukujärjestyksen jo aikasemmin, ja hieman ihmettelin tuntien pituutta. Pianotunti alkaa 13.30 ja loppuu 18.00. Samoin kokonaismäärä bulgarian kieltä on 9h/vko. Selvisi kuitenkin, että tuntimäärät ovat hyvin viitteellisiä, ja oma pieni pianotuntini on jossain välillä 13.30-18.00. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että paikalla on oltava tuolloin. Ihmekkös kun sakki lorvehtii pihalla vedellen norttia ja sippaillen 50 stotinkin lattéitaan.
Ensimmäinen bulgarian oppitunti meni oikein kivasti. Sain (ilmeisesti) kehuja, kun osasin aakkoset hyvin, ja kirjoituksestani sai jotenkuten selvää. Kolmen tunnin slotti kutistui 45 minuuttiseksi ja huomenna aamulla jatketaan sitten siitä mihin jäätiin. Hämmästyttävän hyvin sitä oppii, vaikka opettaja ei juuri englantia puhukaan. Jännityksellä jäämme odottamaan, miten käsi kestää kirjoittamista. Tuli meinaan ranne kipeäksi kun joutui kirjoittamaan pitkästä aikaa oikeen urakalla.
Iltapäivästä oli sitten laulutunti. Vokaliisia väännettiin ja juteltiin muutenkin tulevasta. Kaludi opettaa vocal ensemblea ja pianistin kanssa harjoittelua myös. Turkasen paljon sitä tulee laulettavaa per päivä, kun otetaan huomioon että reenasin itse tänään pari tuntia Lohengrinin-perkuletta pianon kanssa. Tätä sitä kuitenkin tultiin hakemaan, joten valitus pois ja ii:n silimää puhki.
Huomenna Kaludi joutuu käymään Varnassa, mutta sen jälkeen on joka päivä tunti, myös sunnuntaisin. Siitä vaan ottamaan mallia koto-Suomen oppilaitoksiin. No, ehkä sitä vähemmälläkin pärjäisi, mutta onhan se hyvä että on opettaja läsnä reenatessa ja vähentäähän se virheiden oppimisen mahdollisuutta kummasti.
Muut oppilaat Kaludin luokalla ovat vaihtelevan tasoisia. Osa on jo vähän pidemmällä, ja osalla on vielä hakemista oman vokaalisen varmuuden löytämiseksi. Yllättävän monta naislaulajaa luokalla kyllä on. Olisin jotenkin olettanut, että siellä on 20 tenoria, ja yksi sopraano, mutta noin 12 hengen ryhmässä on tasaisesti kaikkia ääniä. Ihan kiva, ettei tarvitse kuunnella koko päivää tunarilaulantaa. Niin siis hommahan toimii vähän mestarikurssimaisesti, eli jokainen saa olla läsnä kuuntelemassa toisten harjoituksia. Ja kun sanon "saa" tarkoitan että "pitää" olla läsnä. Yksi tenori lähti kesken pois, ja heti tuli kamala posmennus aiheesta. No, ehkä kun olen ansainnut kannukseni, niin sitten voi olla vähän vähemmän läsnä ja tehdä jotain muuta kivaa, kuten harjoitella itsenäisesti.
Luokkia täällä on ihan kivasti, ja vanhan rakennuksen luokissa on tilaakin, ainakin iltaisin. Pianot ovat vähän sinnepäin vireessä, mutta kukapa sitä nyt koko ajan niitä virittelisi. Kunhan nyt jonkun äänen niistä saa, niin hyvä näin. Luokat ovat myös kivan suuria ja lämpimiä.
Koulun keskusrakennushan sijaitsee vanhan amfiteatterin vieressä vanhassa kaupungissa. Kaikenlainen taide on hyvin lähellä, ja erityisesti kansanmusiikki on hyvin esillä. Suurin osa koulun opiskelijoista lienee kansamusiikkia pääaineenaan lukevia muusikoita, mutta on meitä klassikkojakin ihan hyvä määrä. Ihan hyvillä mielin tässä koulua aloittelee ja aamulla pitäisi ottaa ryhtiliikettä Ivaylon kanssa, ja ottaa klo 8.30 pikku aamulenkki soutustadionilla, tosin kävellen.
Nyt kuitenkin iltaruuan laittoon ja kotitehtävien tekemiseen mars!
torstai 17. helmikuuta 2011
Carmen yllätti positiivisesti
Oli komia Carmen. Eihän se nyt ihan maailmanluokan tasoa ollut, mutta oli siinä semmoisia hetkiä, että ihan tempautui mukaan.
Ekassa puolikkaassa oli vähän löysäilyä ja ylityöllistetty Carmen oli hieman perässä muuta sakkia. Solistien taso kyllä yllätti positiivisesti ja orkkakin soitti kovin kivasti, vaikka pientä epävireisyyttä oli paikoin havaittavissa. Michaela oli pieni pettymys, koska oli temmattu lavalle kahden päivän varoitusajalla hänen omasta tahdostaan, eikä hän juuri harjoituksissa ollut käynyt. Votre toast tuli bassolta aika mureasti ja muutenkin Escamillon satsi oli kivaa kuunneltavaa.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Kaludin lavalla ja täytyy sanoa että on sitä vanhalla miehellä vielä paukkuja vyössä vaikka muille jakaa. Kaludilla oli hieman flunssan jälkimaininkeja, mutta ei sitä kovin montaa kertaa hänen laulustaan kuullut. Kukka-aaria kajahti tunteella ja kyllä sitä pikku Bb:t saa laulettua, vaikka makaa Carmenin päälläkin. Lavalla hän oli kuin kotonaan, ja erityisesti lopun hyvin dramaattinen ohjaus löi viimeisen naulan hyvin menneen esityksen arkkuun.
Stara Zagoran oopperatalo on juuri remontoitu, mutta akustiikka ei ole parhaasta päästä. Silti kannattaa vierailla, koska työhenki on erinomainen, ja muutenkin taso on mielestäni huomattavasti paremmalla tasolla, kuin Plovdivissa. Aion mennä jatkossakin vierailemaan siellä, koska matkaa on vain 85km ja junalla pääsee näppärästi perille, kunhan vain varmistaa lähtölaiturin kerralla oikein, ja pyytää opiskelija-alennusta reippaasti tiskiltä. Lipun hinta oli vaivaiset 6,80lv. Näillä huomiseen päivään ja kohti pehkuja mars!
Ekassa puolikkaassa oli vähän löysäilyä ja ylityöllistetty Carmen oli hieman perässä muuta sakkia. Solistien taso kyllä yllätti positiivisesti ja orkkakin soitti kovin kivasti, vaikka pientä epävireisyyttä oli paikoin havaittavissa. Michaela oli pieni pettymys, koska oli temmattu lavalle kahden päivän varoitusajalla hänen omasta tahdostaan, eikä hän juuri harjoituksissa ollut käynyt. Votre toast tuli bassolta aika mureasti ja muutenkin Escamillon satsi oli kivaa kuunneltavaa.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Kaludin lavalla ja täytyy sanoa että on sitä vanhalla miehellä vielä paukkuja vyössä vaikka muille jakaa. Kaludilla oli hieman flunssan jälkimaininkeja, mutta ei sitä kovin montaa kertaa hänen laulustaan kuullut. Kukka-aaria kajahti tunteella ja kyllä sitä pikku Bb:t saa laulettua, vaikka makaa Carmenin päälläkin. Lavalla hän oli kuin kotonaan, ja erityisesti lopun hyvin dramaattinen ohjaus löi viimeisen naulan hyvin menneen esityksen arkkuun.
Stara Zagoran oopperatalo on juuri remontoitu, mutta akustiikka ei ole parhaasta päästä. Silti kannattaa vierailla, koska työhenki on erinomainen, ja muutenkin taso on mielestäni huomattavasti paremmalla tasolla, kuin Plovdivissa. Aion mennä jatkossakin vierailemaan siellä, koska matkaa on vain 85km ja junalla pääsee näppärästi perille, kunhan vain varmistaa lähtölaiturin kerralla oikein, ja pyytää opiskelija-alennusta reippaasti tiskiltä. Lipun hinta oli vaivaiset 6,80lv. Näillä huomiseen päivään ja kohti pehkuja mars!
Ruotsin opiskelua ja Carmenia
Ruotsin verkkokurssi alkoi maanantaina, ja ensimmäinen moduuli tuli tehtyä. Ensimmäiset tehtävät koostuivat osaamisen kartoittamisesta, ja ei tullut mitenkään yllätyksenä, että taidot ovat kadoksissa. Testin mukaan taitoni vastaavat B1 tasoa, joten siitä sitten parantamaan. Onneksi vaihtarina täällä on myös yksi ruotsalainen viulisti, joka tarjoutui harjoitusvastustajaksi kevään aikana. Katsotaan saanko skeptisyyteni ruotsin kieltä kohtaan poistettua, ja oikeasti hyödyttyä ko. kurssista.
Kävin akatemialla (taas) eikä siellä ketään ollut, kun kaikki olivat kipeänä. Vähän näyttää tunkkaiselta tämä alku, mutta kaippa sitä ehtii myöhemminkin mukaan kelkkaan. Pakollinen bulgarian kielen opetus on alkanut jo maanantaina, mutta en oikein voi osallistua ilmoittautumatta kurssille, joten pitää vain odottaa että se ainoa henkilö, joka taitaa engelskaa, tulee paikalla sairaslomalta.
Tänään olisi tarkoitus lähteä käymään Stara Zagorassa mulkaisemassa paikallinen versio Cármenista, jossa Kaludi laulaa Don Josea. Sunnuntaina olisi luvassa Sofiassa Rigolettoa, joten kiva oopperakylpy luvassa loppuviikoksi. Reissun päämääränä olisi nähdä Kaludin työskentelyä, ja analysoida tekniikan soveltamista käytännössä. Saankin heiltä kyydin takaisin Plovdiviin oopperan jälkeen, ettei tarvitse junalla mennä kuin yhteen suuntaan. Suapi nähhä, minkämoista kyytiä pikajuna tarjoaa.
Perjantaina olisi sitten tarkoitus mennä irkkupubiin. Normaalisti olisi aika skeptinen kyseisen pubin irlantilaisuudesta, mutta kävimme eilen tiedustelemassa paikan etukäteen. Paikkaa pitää kaksi irlantilaista veljestä, joten voisi sanoa paikan olevan todellakin nimensä veroinen. Hanasta tulee Guinnessiä 2,5€:n hintaan, ja muutenkin paikka on kovin idyllinen. Pieni sisäänkäynti katutason alle, ja oven takana avautuu paratiisi. Jalkapalloa telkusta, irkkumusaa stereoista, ja vääräleukainen irlantilaisomistaja; mitä muuta kasvava poika tarvitsee. Sofia, ruotsalainen viulisti, ehdotteli suoraan paikalle saapuessaan "Jam sessionia" omistajalle, koska hän opiskelee kansanmusiikkia akatemiassa ja olisi enemmän kuin halukas keikkailemaan. Omistaja saapui paikalle hillopurkin kanssa, ja kysyi että haluaako hän levitellä itse hillot ympäriinsä, vai kuinka tehdään. Priceless.
No nyt suihkuun ja kohti oopperaseikkailua 2011!
Kävin akatemialla (taas) eikä siellä ketään ollut, kun kaikki olivat kipeänä. Vähän näyttää tunkkaiselta tämä alku, mutta kaippa sitä ehtii myöhemminkin mukaan kelkkaan. Pakollinen bulgarian kielen opetus on alkanut jo maanantaina, mutta en oikein voi osallistua ilmoittautumatta kurssille, joten pitää vain odottaa että se ainoa henkilö, joka taitaa engelskaa, tulee paikalla sairaslomalta.
Tänään olisi tarkoitus lähteä käymään Stara Zagorassa mulkaisemassa paikallinen versio Cármenista, jossa Kaludi laulaa Don Josea. Sunnuntaina olisi luvassa Sofiassa Rigolettoa, joten kiva oopperakylpy luvassa loppuviikoksi. Reissun päämääränä olisi nähdä Kaludin työskentelyä, ja analysoida tekniikan soveltamista käytännössä. Saankin heiltä kyydin takaisin Plovdiviin oopperan jälkeen, ettei tarvitse junalla mennä kuin yhteen suuntaan. Suapi nähhä, minkämoista kyytiä pikajuna tarjoaa.
Perjantaina olisi sitten tarkoitus mennä irkkupubiin. Normaalisti olisi aika skeptinen kyseisen pubin irlantilaisuudesta, mutta kävimme eilen tiedustelemassa paikan etukäteen. Paikkaa pitää kaksi irlantilaista veljestä, joten voisi sanoa paikan olevan todellakin nimensä veroinen. Hanasta tulee Guinnessiä 2,5€:n hintaan, ja muutenkin paikka on kovin idyllinen. Pieni sisäänkäynti katutason alle, ja oven takana avautuu paratiisi. Jalkapalloa telkusta, irkkumusaa stereoista, ja vääräleukainen irlantilaisomistaja; mitä muuta kasvava poika tarvitsee. Sofia, ruotsalainen viulisti, ehdotteli suoraan paikalle saapuessaan "Jam sessionia" omistajalle, koska hän opiskelee kansanmusiikkia akatemiassa ja olisi enemmän kuin halukas keikkailemaan. Omistaja saapui paikalle hillopurkin kanssa, ja kysyi että haluaako hän levitellä itse hillot ympäriinsä, vai kuinka tehdään. Priceless.
No nyt suihkuun ja kohti oopperaseikkailua 2011!
tiistai 15. helmikuuta 2011
Paluu Plovdiviin
Täällä taas...
Hittusen pomppuinen ja ilmakuoppainen lentomatka. Löytyi uusi terminaalikin Helsinki-Vantaalta: 31E. Malev on ilmeisesti karsinut menoissa, ja jopa kotikentälläänkin ajetaan matkustajat bussilla terminaaliin ja koneeseen. Tuo portti 31-hässäkkä on ilmeisesti juuri tällaisia matkustajia varten. Mikäs siinä, mennään sitten näillä.
Kelit sen kun vaan viilenee täälläkin. Lunta tuli Sofiassa kivasti ja harmaa kaupunki näytti jotenkin vielä harmaammalta. Onneksi taksitolpalla oli iloinen kusettaja tervehtimässä heti, niin tunsi olonsa tervetulleeksi. Kävelin kohti oikeaa taksia, kun kaveri huusi perään: "He's busy, come here!" Katsoin että se osoittaa omaa kusetuspirssiään, joten kävelin seuraavana vapaana olevalle. Ukko huusi kuin hinaaja perään, että se on varattu, tule tänne! Nainen avasi perärontin, heitin rinkan sisään ja totesin että bussiasemalle kiitos. Nainen hymyili ja sanoi jotain huudelleelle ukolle.
Sitten bussiin ja kohti Plovdivia. Kävin ostamassa kojusta hätäruuaksi pizza-sliceja parit kappaleet. Ohikulkija huomasi, kun vilkaisin kelloa, ja kysäisi paljonko se näytti. Näytin kelloa ja totesin, että vähän yli kuusi. Mies kysyi, että oletko turisti? Totesin, että en, kun asun tuolla jonkin matkan päässä. Hän näytti selvästi pettyneeltä ja totesi, että ei sitten mitään, ja jatkoi matkaansa. Mitähän tarjousta olisi tullut, jos olisin sanonut kyllä toiseen kysymykseen.
Huomenna sitten kohti akatemiaa ja ankaraa harjoittelua jälleen kerran. Nyt on N8:ssa pianokin, että pystyy ottamaan ääniä täällä kämpässäkin (vaikka onhan tietty flash piano aina netissä, mutta kyllähän puhelin on aina kätevämpi)
.
Hittusen pomppuinen ja ilmakuoppainen lentomatka. Löytyi uusi terminaalikin Helsinki-Vantaalta: 31E. Malev on ilmeisesti karsinut menoissa, ja jopa kotikentälläänkin ajetaan matkustajat bussilla terminaaliin ja koneeseen. Tuo portti 31-hässäkkä on ilmeisesti juuri tällaisia matkustajia varten. Mikäs siinä, mennään sitten näillä.
Kelit sen kun vaan viilenee täälläkin. Lunta tuli Sofiassa kivasti ja harmaa kaupunki näytti jotenkin vielä harmaammalta. Onneksi taksitolpalla oli iloinen kusettaja tervehtimässä heti, niin tunsi olonsa tervetulleeksi. Kävelin kohti oikeaa taksia, kun kaveri huusi perään: "He's busy, come here!" Katsoin että se osoittaa omaa kusetuspirssiään, joten kävelin seuraavana vapaana olevalle. Ukko huusi kuin hinaaja perään, että se on varattu, tule tänne! Nainen avasi perärontin, heitin rinkan sisään ja totesin että bussiasemalle kiitos. Nainen hymyili ja sanoi jotain huudelleelle ukolle.
Sitten bussiin ja kohti Plovdivia. Kävin ostamassa kojusta hätäruuaksi pizza-sliceja parit kappaleet. Ohikulkija huomasi, kun vilkaisin kelloa, ja kysäisi paljonko se näytti. Näytin kelloa ja totesin, että vähän yli kuusi. Mies kysyi, että oletko turisti? Totesin, että en, kun asun tuolla jonkin matkan päässä. Hän näytti selvästi pettyneeltä ja totesi, että ei sitten mitään, ja jatkoi matkaansa. Mitähän tarjousta olisi tullut, jos olisin sanonut kyllä toiseen kysymykseen.
Huomenna sitten kohti akatemiaa ja ankaraa harjoittelua jälleen kerran. Nyt on N8:ssa pianokin, että pystyy ottamaan ääniä täällä kämpässäkin (vaikka onhan tietty flash piano aina netissä, mutta kyllähän puhelin on aina kätevämpi)
.
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Reissu Suomeen ja SOJK:n leiri
Tässä muutama päivä onkin vierähtänyt Suomessa. Käytiin TMP:n poikain kanssa polkaisemassa seuraava askel käyntiin meidän soitinyhtyeemme uralla. Pari iltaa reenattiin ahkerasti ja saatiinkin kappaleet sille tolalle, että voidan taas keskittyä kotiharjoitteluun hetkeksi. Hyvin oli kotityöt tehty jo ensimmäisiin reeneihin, kun kaikki soitetut piisit menivät enemmän tai vähemmän alusta loppuun ilman suurempia virheitä. Äänipolitiikka oli kunnossa, ja yllätyin itsekin miten hyvältä homma paikka paikoin kuulosti. Onneksi on vielä reenejä jäljellä, niin saadaan kertakaikkisen päräyttävä kokemus sitten keikalla myöhemmin keväällä.
SOJK:n leiri käytiin myös läpi, ja koelaulut Toscasta meni kivasti läpi. Muuten hangattiinkin Lohengriniä ja konserttiohjelmistoa. Konsertti on ensi leirillä noin kuukauden päästä tutussa Finlandia-talossa. Kyllä sai taas laulaa sielunsa kyllyydestä.
Tässä vielä yksi päivä vietellään koirien ja vaimokkeen kanssa yhteiseloa, ja sitten takaisin Plovdiviin aloittamaan vielä ankarampi harjoittelu Kaludin kanssa. Nyt vielä lepoa ja rentoutumista.
SOJK:n leiri käytiin myös läpi, ja koelaulut Toscasta meni kivasti läpi. Muuten hangattiinkin Lohengriniä ja konserttiohjelmistoa. Konsertti on ensi leirillä noin kuukauden päästä tutussa Finlandia-talossa. Kyllä sai taas laulaa sielunsa kyllyydestä.
Tässä vielä yksi päivä vietellään koirien ja vaimokkeen kanssa yhteiseloa, ja sitten takaisin Plovdiviin aloittamaan vielä ankarampi harjoittelu Kaludin kanssa. Nyt vielä lepoa ja rentoutumista.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Erasmus-porukka ja pienimuotoinen pettymys
Erasmus-tyyppien kanssa oli hauskaa. Oli pari ranskalaista, yksi tsekki ja sitten paikallisia muutama, joten ei mikään hirveän iso joukko. Mukaan mahtui myös eräs bulgaari, joka oli ollut Helsingissä vaihdossa pari vuotta sitten. Hänellä oli melko stereotyypinen käsitys mm. suomalaisista juomatavoista, mutta kukapa häntä voisi syyttää, kun ensimmäisenä perjantaiyönä rautatientorin tienoot näyttivät todellisen kasvonsa hänelle. Hän oli yllättynyt, kuinka nuorena suomalaiset ryhtyvät juomaan alkoholia. Sanoin, että eipä se ikä kyllä täällä ole sen matalampi, ja meillä sentään ei saa keittää pontikkaa kotona, toisin kuin täällä. No, se oli sellaista huulenheittoa, mutta ilta jatkui erään läsnä olleen tytön poikakaverin bändiä kuuntelemaan.
Pumppu veivasi ihan komiasti, eikä laulajalla varsinkaan ollut mitään haasteita biisien kanssa. Rumpali oli vähän jäässä aluksi, mutta kyllä se sieltä sitten. Yllätyin, kuinka hyvältä homma oikein kuulosti välillä. He soittivat Deep Purplea, Sabbathia, Iron Maidenia, Rainbowta ja sitä rataa, reunustaen reittiä parilla paikallisella hittikappaleella. Tytöt keksivät, että olen myös rumpali, ja pakottivat minut soittamaan, koska bändi kuulemma vaati. Kävin sitten höyläämässä Smoke On The Waterit poikien kanssa, ja olihan se kieltämättä aika hauskaa. Ilta jatkuikin sitten bändin poikien kanssa pöydässä, kun Erasmus-väki hiihteli kohti kotia.
Tässä nyt istuskelen jo toista päivää reenaten kotona, koska Kaludi ei opeta sunnuntaisin, ja nyt näyttäisi siltä, ettei hänellä ole tiloja, joissa opettaa tälle, eikä huomiselle päivälle. Hittusen sapettaa, kun olisi tiennyt aikaisemmin asiasta. Olisin voinut lähteä Suomeen aikaisemmin SOJK:n leiriä varten. Katsotaan nyt, jos vaikka lentoyhtiö olisi suopea, ja muuttaisi lippuja sen verran että pääsisin jo huomenna lähtemään.
Kaludi oli todella pahoillaan tapahtuneesta, mutta lupasi kyllä hyvittää tämän. Eipä siinä, ei minun puolestani tarvitse kyllä hyvittää mitään, koska hän on jo luvannut opettaa muutenkin ylimääräistä. Motivaatio on korkealla, mutta vähän tämä nyt syö miestä. Ei se auta kuin jatkaa omaehtoista harjoittelua. Onhan tässä parisen sataa sivua Lohengriniä hakattavana kovalevylle ennen kesää, eikä kuukauden päästä konsertissa laulettava Othellon alkukuorokaan mikään ihan triviaalipätkä ole. No, leuka rintaan ja kohti uusia tappioita!
Pumppu veivasi ihan komiasti, eikä laulajalla varsinkaan ollut mitään haasteita biisien kanssa. Rumpali oli vähän jäässä aluksi, mutta kyllä se sieltä sitten. Yllätyin, kuinka hyvältä homma oikein kuulosti välillä. He soittivat Deep Purplea, Sabbathia, Iron Maidenia, Rainbowta ja sitä rataa, reunustaen reittiä parilla paikallisella hittikappaleella. Tytöt keksivät, että olen myös rumpali, ja pakottivat minut soittamaan, koska bändi kuulemma vaati. Kävin sitten höyläämässä Smoke On The Waterit poikien kanssa, ja olihan se kieltämättä aika hauskaa. Ilta jatkuikin sitten bändin poikien kanssa pöydässä, kun Erasmus-väki hiihteli kohti kotia.
Tässä nyt istuskelen jo toista päivää reenaten kotona, koska Kaludi ei opeta sunnuntaisin, ja nyt näyttäisi siltä, ettei hänellä ole tiloja, joissa opettaa tälle, eikä huomiselle päivälle. Hittusen sapettaa, kun olisi tiennyt aikaisemmin asiasta. Olisin voinut lähteä Suomeen aikaisemmin SOJK:n leiriä varten. Katsotaan nyt, jos vaikka lentoyhtiö olisi suopea, ja muuttaisi lippuja sen verran että pääsisin jo huomenna lähtemään.
Kaludi oli todella pahoillaan tapahtuneesta, mutta lupasi kyllä hyvittää tämän. Eipä siinä, ei minun puolestani tarvitse kyllä hyvittää mitään, koska hän on jo luvannut opettaa muutenkin ylimääräistä. Motivaatio on korkealla, mutta vähän tämä nyt syö miestä. Ei se auta kuin jatkaa omaehtoista harjoittelua. Onhan tässä parisen sataa sivua Lohengriniä hakattavana kovalevylle ennen kesää, eikä kuukauden päästä konsertissa laulettava Othellon alkukuorokaan mikään ihan triviaalipätkä ole. No, leuka rintaan ja kohti uusia tappioita!
lauantai 5. helmikuuta 2011
Holy manpurse, Batman!
Bulgarialaisilla miehillä on näköjään manpurse-villitys menossa. Täällä on todella kaunis kevätpäivä ja noin 14 astetta lämmintä. Tervetullut vaihtelu pakkaskeleihin, jos saan sanoa. Kävelin kaupungin läpi kohti AMTII:n rakennusta laulutunnille, ja huomasin valehtelematta joka kolmannella miehellä nahkaisen pikkuveskan mukanaan. Luulin "Kauhea Krapula"-leffaa katsoessani, että laukku on todellakin vitsi, mutta ei ainakaan täälläpäin. Pitäisiköhän itsekin hankkia moinen, ettei erottuisi massasta ihan niin paljoa.
Kohta pitäisi lähteä kohti kaupunkia illanviettoa varten. Laulutuntia ei valitettavasti saatu pidettyä, kun AMTII oli kiinni. Koulu alkaa 14.2. tai oikeammin 21.2. mutta ilmoittautuminen läsnäolevaksi on aikaisemmin. He ovat kuulemma säätäneet minulle asuntoa ja muutenkin olleet huolissaan minun hyvinvoinnistani. Enpä tainnut tulla maininneeksi heille, että minulla on loistavia ystäviä täällä, jotka ovat auttaneet minua näin aluksi.
Nyt kuitenkin tapaamaan muita Erasmus-vaihtareita ja tsekkaamaan ehkä paikallista yöelämää. Lauluhommat jatkuvat maanantaina, joten hyvä väli tässä ehkä rentouttaa mieltä muilla ajatuksilla.
Kohta pitäisi lähteä kohti kaupunkia illanviettoa varten. Laulutuntia ei valitettavasti saatu pidettyä, kun AMTII oli kiinni. Koulu alkaa 14.2. tai oikeammin 21.2. mutta ilmoittautuminen läsnäolevaksi on aikaisemmin. He ovat kuulemma säätäneet minulle asuntoa ja muutenkin olleet huolissaan minun hyvinvoinnistani. Enpä tainnut tulla maininneeksi heille, että minulla on loistavia ystäviä täällä, jotka ovat auttaneet minua näin aluksi.
Nyt kuitenkin tapaamaan muita Erasmus-vaihtareita ja tsekkaamaan ehkä paikallista yöelämää. Lauluhommat jatkuvat maanantaina, joten hyvä väli tässä ehkä rentouttaa mieltä muilla ajatuksilla.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Tällainen on tupani
Tämäntyyppisen tuvan sitä sai itselleen hän. Ei se paljoa ole, mutta eipä sitä paljoa tarvitsekaan. Tuvassa tosiaan on yksi patteri ja lämpöpuhallin, joilla lämmitys skulaa. Sormet ristissä pitää toivoa, että kesällä ei sitten ole niin kuuma täällä kattohuoneistossa, että maalit sulavat seiniltä.
viikonloppua odotellessa
Tänään onkin sitten lepopäivä, tai ei oikeastaan, mutta laulutuntia ei ole. Kaludi on edelleen kipeä, joten omaehtoista harjoittelua ja kunnon kohottamista luvassa. Vietin aamupäivän tutustuen Vladimir Atlantovin tapaan tehdä asioita. On se mies ainakin saanu syntyessään aikamoisen pillin. Legenda kertoi, että hänen laulaessaan täydellä energialla, orkesterista ei kuulunut juuri mitään. Ehkä se nyt ei ole itseisarvo laulajalle, mutta mielestäni hän osaa myös laulaa hyvin kauniistikin. Tässä vähän vinkkiä:
http://www.youtube.com/watch?v=-StifiIGMD4&feature=related
Kävin eilen illalla katsomassa paikallisen version Rigolettosta. Yllätyksekseni sali oli aivan täynnä. Ilmeisesti nimisolistit vetivät paikalle väkeä sankoin joukoin. Orkesti oli laiskalla päällä heti alusta, ja erityisesti huilu tuntui olevan edelleen tehdasvireessä. Orkesterin otteet paranivat kuitenkin lopua kohden, vaikka nopeissa arpeggioissa yhtenäisyys katosikin. Solistit olivat kultaista keskitasoa. Kaikki äänet tulivat jokaiselta, mutta henkilöhahmojen sisäistämistä ei oikein näkynyt yleisöön. Sparafucilen laulanut kaveri oli positiivinen yllätys, ja hänen tekemisensä tuntui olevan muita solisteja valovuosia edellä. Ducan roolin laulanut tenori oli ottanut tehtäväkseen näyttää, kuinka vaikeaa on laulaa tätä roolia. Hän vääntelehti ja kääntelehti laulaessaan, kuin olisi kasakkatanssiin ryhtymässä, eivätkä ensimmäisen äänen jälkeen nostetut tenorikädet laskeutuneet kertaakaan. Eipä siinä, kyllä sieltä ihan laatuakin tuli välillä, mutta solistivierailijana olisin odottanut hänelta parempaa suoritusta. Kuoro suoritti tasaisesti työnsä, ja onnistui lopussa maalaamaan oikein kivasti hyräilyllään ukkosmaista äänimaisemaa. Gildan rooli laulanutta naista vaivasi pahemmanlaatuinen hehtovibra. Hänen laulamisensa kuulosti paikoin niin koomiselta, että illuusio nuoresta tyttärestä katosi savuna ilmaan. Lasten suusta kuuli tässäkin esityksessä totuuden. Jossain ykkösnäytöksen loppuvaiheilla Gildan laulama ylimaallisen korkea ääni sai yleisössä olleet kaksi poikaa räkättämään kovaan ääneen. Nuf said.
En ole kovin montaa esitystä käynyt katsomassa täällä, mutta jotenkin jäi semmoinen mielikuva, että taso on menossa alaspäin. Siihen liittyy ilmeisesti montakin eri juttua, mutta päällimmäisenä on leikkaukset oopperamusiikin esittämisen tukemisessa koko maassa. Varnaa ja Sofiaa halutaan tukea, muualta leikataan rankalla kädellä. Ainakin viime keväisestä Madama Butterflystä jäi parempi maku suuhun. Lipun hinta ei onneksi päätä huimannut, joten eipä siinä menetystä tullut kuin 8lv:n verran. Ihan kiva muutenkin käydä katsomassa tasoa ja verrata sitä tekemiseen esimerkiksi meillä kotomaassa.
Kävin myös päivällä hakemassa musiikkikaupasta kapulat harjoittelua varten. Huhtikuussa pukkaa taas keikkaa TMP:llä. Jännästi tässä pitää ihmetellä miten ajan saa sovitettua reeniaikatauluun täällä. Toistaiseksi asiat näyttävät aika hyvältä, eikä suuria kikkailuja tarvitse tehdä. Kapulat olivatkin hitusen painavammat, kuin olen tottunut. Pyysin Vic Firthin 5A:t ja sain 55A:t. Eroa painossa on noin puolet =) No tuleepahan ranteeseen ruista, kun palaa omiin 7A riisitikkuihin. Tarkemmin keikka-aikataulusta ja pumpustamme löytyy osoitteesta: http://www.tmp-yyz.com/
Osoitteesta puheen ollen, paikallinen osoitteeni täällä on seuraavanlainen:
Ei kannata kuitenkaan rahaa lähettää =) Talossa on yksi postilaatikko, jonka saa auki nykäisemällä. No, takaisin töihin, sanoi joku jossain... olen ihan varman siitä.
http://www.youtube.com/watch?v=-StifiIGMD4&feature=related
Kävin eilen illalla katsomassa paikallisen version Rigolettosta. Yllätyksekseni sali oli aivan täynnä. Ilmeisesti nimisolistit vetivät paikalle väkeä sankoin joukoin. Orkesti oli laiskalla päällä heti alusta, ja erityisesti huilu tuntui olevan edelleen tehdasvireessä. Orkesterin otteet paranivat kuitenkin lopua kohden, vaikka nopeissa arpeggioissa yhtenäisyys katosikin. Solistit olivat kultaista keskitasoa. Kaikki äänet tulivat jokaiselta, mutta henkilöhahmojen sisäistämistä ei oikein näkynyt yleisöön. Sparafucilen laulanut kaveri oli positiivinen yllätys, ja hänen tekemisensä tuntui olevan muita solisteja valovuosia edellä. Ducan roolin laulanut tenori oli ottanut tehtäväkseen näyttää, kuinka vaikeaa on laulaa tätä roolia. Hän vääntelehti ja kääntelehti laulaessaan, kuin olisi kasakkatanssiin ryhtymässä, eivätkä ensimmäisen äänen jälkeen nostetut tenorikädet laskeutuneet kertaakaan. Eipä siinä, kyllä sieltä ihan laatuakin tuli välillä, mutta solistivierailijana olisin odottanut hänelta parempaa suoritusta. Kuoro suoritti tasaisesti työnsä, ja onnistui lopussa maalaamaan oikein kivasti hyräilyllään ukkosmaista äänimaisemaa. Gildan rooli laulanutta naista vaivasi pahemmanlaatuinen hehtovibra. Hänen laulamisensa kuulosti paikoin niin koomiselta, että illuusio nuoresta tyttärestä katosi savuna ilmaan. Lasten suusta kuuli tässäkin esityksessä totuuden. Jossain ykkösnäytöksen loppuvaiheilla Gildan laulama ylimaallisen korkea ääni sai yleisössä olleet kaksi poikaa räkättämään kovaan ääneen. Nuf said.
En ole kovin montaa esitystä käynyt katsomassa täällä, mutta jotenkin jäi semmoinen mielikuva, että taso on menossa alaspäin. Siihen liittyy ilmeisesti montakin eri juttua, mutta päällimmäisenä on leikkaukset oopperamusiikin esittämisen tukemisessa koko maassa. Varnaa ja Sofiaa halutaan tukea, muualta leikataan rankalla kädellä. Ainakin viime keväisestä Madama Butterflystä jäi parempi maku suuhun. Lipun hinta ei onneksi päätä huimannut, joten eipä siinä menetystä tullut kuin 8lv:n verran. Ihan kiva muutenkin käydä katsomassa tasoa ja verrata sitä tekemiseen esimerkiksi meillä kotomaassa.
Kävin myös päivällä hakemassa musiikkikaupasta kapulat harjoittelua varten. Huhtikuussa pukkaa taas keikkaa TMP:llä. Jännästi tässä pitää ihmetellä miten ajan saa sovitettua reeniaikatauluun täällä. Toistaiseksi asiat näyttävät aika hyvältä, eikä suuria kikkailuja tarvitse tehdä. Kapulat olivatkin hitusen painavammat, kuin olen tottunut. Pyysin Vic Firthin 5A:t ja sain 55A:t. Eroa painossa on noin puolet =) No tuleepahan ranteeseen ruista, kun palaa omiin 7A riisitikkuihin. Tarkemmin keikka-aikataulusta ja pumpustamme löytyy osoitteesta: http://www.tmp-yyz.com/
Osoitteesta puheen ollen, paikallinen osoitteeni täällä on seuraavanlainen:
Kimmo Turunen
Ul. Rosini 11, et 4, mansarda
4000 Plovdiv
Bulgaria
Киммо Турунен
11 Ul Rosini, ет. 4, Мансарден
Пловдив 4000
България
11 Ul Rosini, ет. 4, Мансарден
Пловдив 4000
България
torstai 3. helmikuuta 2011
Flunssasta päivää
Kaludilla oli jo viime viikolla ääni pois flunssan takia, mutta hän urheasti kuitenkin piti tunteja kurssilla. Nyt se sitten kostautui, ja Kaludi on todella kipeä. Eilen pidettiin tunti hänen luonaan, ja päästiin taas pykälää eteenpäin hommissa. Vähän semmoistahan tämä on, että aina kun yhden asian osaa, niin sitten tulee taas jo seuraava asia, jota pitää hoonata. Vähän niinkuin Maikin solffatunneilla, jossa kukaan ei koskaan osaa kaikkea =) Tänään ei kuitenkaan tuntia ole, enkä usko että huomennakaan. Itselläkin on pieni knöödeli kurkussa, mutta en aio antaa periksi.
Kävin maksamassa sitten netin, ja strollailemassa kaupungilla. Kuso kulkee kivasti ja speedtest.net antoi nopeudeksi 10/2M joka ei todellakaan ole 20lv:n kuukausihintaan ole paha rasti. Voisi asiat olla huonomminkin. Maksoin samalla Ivon netin, kun kerta siellä suunnalla liikuskelin. Kävin myös ostamassa vähän keittiötarpeita, mutta verhoja en vielä löytänyt sopivia. Tarkoitan siis sanoa, että en löytänyt verhoja ollenkaan. Miksi minä niitä olisin monesta kaupasta etsinyt, ja kysellyt? Kyllähän minulle kelpaa mitkä rätit vaan ja sitä rataa.
No, netti on, eikä mitään tekemistä illaksi. Ajattelin mennä, vastoin moraalista rankaani, katsomaan Plovdivin oopperan Rigolettoa. Kaludihan irtisanottiin noin puoli vuotta sitten kyseisen puljun johtajan virasta, eikä sen koomin ole hänen oppilaitaan siellä laulanut. Muutenkin kyseinen ooppera on siirtymässä historiaan, ja orkesteri muutenkin haluaa soittaa vain sinfoniamusaa oopperan sijaan. Mielenkiintoinen veto, kun ajatellaan että Plovdivin oopperatalon remontti on juuri loppusuoralla. No, saapa nähdä mihin tämä johtaa. Kovasti täällä kuitenkin ollaan leikkaamassa oopperamusiikin budjetteja joka puolella.
Kävin maksamassa sitten netin, ja strollailemassa kaupungilla. Kuso kulkee kivasti ja speedtest.net antoi nopeudeksi 10/2M joka ei todellakaan ole 20lv:n kuukausihintaan ole paha rasti. Voisi asiat olla huonomminkin. Maksoin samalla Ivon netin, kun kerta siellä suunnalla liikuskelin. Kävin myös ostamassa vähän keittiötarpeita, mutta verhoja en vielä löytänyt sopivia. Tarkoitan siis sanoa, että en löytänyt verhoja ollenkaan. Miksi minä niitä olisin monesta kaupasta etsinyt, ja kysellyt? Kyllähän minulle kelpaa mitkä rätit vaan ja sitä rataa.
No, netti on, eikä mitään tekemistä illaksi. Ajattelin mennä, vastoin moraalista rankaani, katsomaan Plovdivin oopperan Rigolettoa. Kaludihan irtisanottiin noin puoli vuotta sitten kyseisen puljun johtajan virasta, eikä sen koomin ole hänen oppilaitaan siellä laulanut. Muutenkin kyseinen ooppera on siirtymässä historiaan, ja orkesteri muutenkin haluaa soittaa vain sinfoniamusaa oopperan sijaan. Mielenkiintoinen veto, kun ajatellaan että Plovdivin oopperatalon remontti on juuri loppusuoralla. No, saapa nähdä mihin tämä johtaa. Kovasti täällä kuitenkin ollaan leikkaamassa oopperamusiikin budjetteja joka puolella.
Internet ja uusi tupa
Hyvähän täällä kattohuoneistossa olisi olla, jos ei olisi kylmin talvi miesmuistiin. Vuokranantajani ei osannut oikein varautua kylmiin öihin, ja kämppä on reilusti alilämmitetty. 50m2:n tuvassa on yksi patteri, ja yksi 2kW:n lämpöpuhallin, ja molemmat toimii sähköllä. Eritystä ei ole mihinkään suuntaan, joten tupa jäähtyy nopeammin kuin kuppi kahvia pilkkivän eskimon kädessä. Säätiedotus lupasi helpotusta keleihin, mutta jos oikein ymmärsin keskilämpötilataulukkoa, nämä kelit jatkuvat teoriassa vielä ainakin kuukauden, ellei parikin. Onneksi on peittoja sen verran monta, ettei yöllä pääse tunnelma laskemaan pakkasen puolelle.
Ei sen puoleen, vuokraisäntäni Ivo on aivan mahtava kaveri. Hän on itsekin opiskellut ulkomailla, Italiassa jos ollaan ihan tarkkoja, ja haluaa siksi pitää minulle seuraa, sekä varmistaa että kaikki on kunnossa. Hän kutsui minut syömään tuossa toissa iltana, ja olemme käyneet hänen kanssaan aamuisin kävelyllä melontastadionilla. Hänellä on menossa raju painonpudotuskuuri ja haluaa siksi jotain pientä liikuntaa harrastaa joka päivä. Mikäpä siinä, kun tulee herättyä tarpeeksi aikaisin. Heille syntyi pari kuukautta sitten tyttövauva, joka pitää huolen aikasesta herätyksestä. Kivahan sitä on vähän käydä käppäilemässä, ja samalla harjoittaa Ivon englanninkielen taitoja.
Olen hämmästynyt tässä parina päivänä ihmisten kielellisestä osaamisesta. Toki olen törmännyt ihmisiin, jotka eivät puhu sanaakaan englantia, mutta todella moni yllätyksekseni puhuu kuitenkin, kun vähän tökkii. Suurimman leuanpudotuksen sai aikaan naapurin vanha mummo, jota tervehdin rappukäytävässä. Sanoin hänelle bulgariaksi, etten ymmärrä mitä hän sanoi. Mummo rupesi puhumaan hyvin sujuvaa englantia, ja pyysi viemään viestiä vuokrantajalleni käytävässä lojuvasta rojusta. Tänään paikalle saapunut internet-asentajakin sanoi ensimmäisenä, ettei puhu hyvää englantia käyttäen sellaista muotokieltä ja lauserakennetta, joka paljasti miehen heti valehtelijaksi. Arvelen, että kyseessä on jonkilainen peniskateus, jonka vuoksi bulgaarit eivät vain uskalla puhua englantia. Voin hyvin samaistua siihen, koska oma bulgariantaitoni rypee vielä samanlaisessa itsetunnon pohjamudassa. Vaikka osaankin jo jonkin verran päivittäisessä kanssakäymisessä tarvittavia fraaseja, huomaan silti turvautuvani englantiin turhan helposti. No, tässä se nyt tuli sanottua ja tiedostettua, joten ei kun härkää sarvista.
Jännityksellä odotan, että minkätyyppinen netti tänne kämppään saadaan aikaiseksi. Miltei jokaisessa kuppilassa on WLAN-mahdollisuus, mutta suurin osa yhteyksistä on niin heikkolaatuisia, ettei sillä paljoa juhlita. Sopparissa lukee, että kansainvälinen siirtonopeus olisi 20Mt/s mutta jos saan prosentinkin tuosta, niin sekin on jo hyvä, kunhan vain tulee katkeamatta. Ivon mukaan kyseinen ISP on paras täällä seudulla, eikä hintakaan kyllä päätä huimaa: 20lv asennus ja 20lv kuukaudessa. Homma toimii kuitenkin samoin, kun kaikki täällä. Menin toimistoon, ja pyysin nettiä. Tyttö kirjoitti tilauslomakkeen, ja pyysi 20lv asennusta varten. Kysyimme, olisiko mahdollista maksaa ensimmäistä kuukautta samalla. Tyttö sanoi, että hän ottaa maksun vastaan vasta silloin, kun netti on asennettu. Maksua ei voi myöskään antaa asentajille mukaan. Kävellään sitten kaupungille, ja maksetaan saakeli.
Sähkömaksu hoidetaan myös käteisellä, samoin TV-palvelut, jos tässä sellaisen haluan. Pitää nyt miettiä, mihin rahat riittävät. Eipä se telkkarikaan ole kuin 22lv/kk, ja kanavia on Discoverystä HBO:n. Sähkön kanssa voikin olla vähän siinä ja tässä. Voi olla että sähkölasku on jotain 120lv/kk ellei enemmänkin tässä talvikuukausien aikana. Eipä paljoa ole vaihtoehtoja, kun muita lämmitysmuotoja ei ole. Ei nyt viitsisi tässä pellettitakkaakaan alkaa ehdottelemaan, mutta meinasin kysellä kämpän eristämisestä tulevaisuudessa. Ei mielestäni olisi paha idea heittää vähän koolinkia seinään, ja villaa väliin. Säilyisi lämpö kämpässä, ja samalla se eristäisi kesällä lämmintä ulkopuolelta, jos Ivo haluaa asentaa ilmastoinnin tänne joskus. Tulisi halvemmaksi monellakin eri taholla. Ehkä odottelen kuitenkin Ivon englanninkielen petraantumista vielä hetken, ennenkuin alan ehdottelemaan. Nyt kuitenkin laulutunnille, kunhan pojat ovat saaneet kaapelit kiinnitettyä ja kuson kulkemaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)