Kaludille tuli menoja, joten meillä ei olekaan tunteja tässä ennen Suomeen paluuta. Närpäisi sen verran pahasti, että ajattelin paeta itsenäisyyspäivän juhlintoja johonkin. Olin jo aikaisemmin ottanut yhteyttä Bosphoruksen symbaali- eli peltitehtaaseen Istanbulissa, koska olen aina halunnut nähdä miten käsintehdyt pellit tehdään. Muutaman verkkokeskustelun perusteella löysinkin yhteystiedot kyseiseen laitokseen, ja sen ainoaan englannin kieltä taitavaan henkilöön.
Laitoin jo edellisenä päivänä viestiä Emrah Sipahille, joka toimii yrityksen kansainvälisen kaupan vetäjänä. Hän toivotti minut tervetulleeksi, ja lupasi laittaa auton hakemaan bussiasemalta. Kävin kyselemässä bussiasemalta lippuja, ja sopiva bussi löytyikin helposti: klo 23.00 lähtevä Metro-yhtiön bussi suoraan Istanbulin Esenler Otogar:iin (Otogar = bussiasema). Nopea pakkaus, ruokinta ja suihkussakäynti ja sitten kohti tuntematonta.
Metro-yhtiön bussi oli hämmästyttävän siisti ja palvelutasoltaan ehdottomasti korkein, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Jokaisessa penkissä oli oma pieni televisio, josta saattoi tylsyyden yllättäessä katsella hetken turkkilaisia taivaskanavia, ja todeta ensimmäisen olevan parempi vaihtoehto. Systeemissä oli omat kuulokkeet ja neljä USB-paikkaa, johon voi tarjota esimerkiksi muistitikkua, ja katsella omia elokuvia matkalla. Jos olisin tiennyt, niin olisin osannut varautua. Seuraavalla kerralla sitten. Matkan aikana bussiemäntä tarjoili kahvia ja virvokkeita, mutta kontaktia asiakkaisiin hän ei juuri ottanut. Muutenkin hän vaikutti välinpitämättömältä ja kiireiseltä. Ja huomaan nyt, että kirjoitan Informatum-analyysiä tilanteesta, joten lopetan sen heti.
Matka sujui kivasti, vaikka tiet olivatkin melko huonossa kunnossa. Televisiosysteemiä ei saanut suljettua, joten LCD-näyttö paistoi naamaan koko matkan, enkä juurikaan saanut nukuttua. Huomasin jo alkumatkasta, että takanani istui pari englantia puhuvaa nuorta, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan. He eivät kuitenkaan olleet kovin juttutuulella siinä hetkessä, joten päätin yrittää levätä. Huomasin meidän lähestyvän raja-asemaa, kun noin 12km ennen varsinaista asemaa alkoi loputon rekkajono. Rekat olivat välillä järjestyksessä nätisti tienpientareella, mutta välillä joko nuppi tai perävaunu oli reilusti ajokaistalla. Bussikuskille täydet pisteet rohkeudesta, jolla hän luovi meidät läpi miltei 80km:n tuntivauhdilla rekkojen ja vastaantulijoiden välisellä ohkaisella tienkaistaleella osumatta mihinkään esteeseen.
Saavuimme raja-asemalle, jossa alkoikin sitten mielenkiintoisuudet. Ensin passit tarkastettiin Bulgarian puolella, joka kesti yllättävän kauan. Takanani istuneen pariskunnan miespuolisen jäsenen passia syynättiin jostain syystä antaumuksella, ja hän avautukin aiheesta vähintään samalla mitalla. Selvisi, että mies on Unkarista ja nainen Iso-Britanniasta. Odottelimme hetken raja-alueella, ja saimme mahdollisuuden käydä ostoksilla Tax Free -kaupoissa. Lähdimme kohti Turkin rajaa, kun autoomme nousi tullivirkailija pyytäen kaikilta passit haltuunsa. Hän katsoi passiani ja kyseli huonolla englannilla viisumista. Totesin hänelle, että en tarvitse viisumia, koska olen Suomesta, jolloin hän vain katosi passini kanssa sanomatta mitään. Takanani istunut pariskunta tosin joutui lähtemään hänen mukaansa viisumiostoksille.
Sillä välin, kun pariskuntaa rahastettiin, me muut matkustajat nousimme bussista ja otimme tavaramme pitkälle pöydälle. Heidänkin rinkkansa nostettiin valmiiksi pöydälle heitä odottamaan. Alkoi ankara tavaroiden syynäys, joka muistutti etäisesti armeijan varustetarkastusta. Kun tarkastaja pääsi kohdalleni, hän alkoi kysellä kamerastani. Mukanani oli Aikin EOS 3 -filmirunko ja pikkuinen teleputki, joiden yhteisarvo tuskin on 300€ enempää. Tullivirkailija kyseli ja hiplasi kameraa sen näköisenä, että kohta lähtee filmi pihalle ja kamera takavarikkoon. Hän oli kiinnostunut ainoastaan siitä, onko laite ammatti- vai harrastuskäyttöön. Onneksi sain pidettyä itseni kurissa, etten ryhtynyt laukomaan sarkastisia sivuhuomautuksia hänen osaamisensa tasosta, tai pitämään luentoa siitä, miten halvemmillakin kameroilla saa otettua ammattimaisia kuvia, jos vain osaa.
Hetken päästä hän oli tyytyväinen, ja pyysi minua pakkaamaan laukkuni, ja poistumaan. Pariskunta oli saapunut paikalle episodini aikana, mutta heidän rinkkojaan virkailija ei tutkinut. Tavarat takaisin bussiin, ja kohti jälleen yhtä passintarkastusta. Keskustelimme pariskunnan kanssa hetken, mutta päätin sitten yrittää nukkua, kun moottoritien laatukin parantui huomattavasti.
Saavuimme Istanbulin Esenler Otogarille noin viiden aikaan aamulla. Paikalla oli yllättävän paljon ihmisiä, mutta meidän tiputettiin paikkaan, joka oli ilmeisesti jatkoyhteyksiä varten suunniteltu ala-laiturikompleksi. Täytyy sanoa, että enpä ole ollut vähään aikaan niin pihalla kuin juuri siinä hetkessä. Minulla ei ollut mitään käsitystä millainen asemarakennus on, joten hieman pukkasi hermostuttamaan, kun paikka näytti enemmänkin joltain sivu-asemalta jossain Istanbulin laitamilla. Pariskunta ymmärsi kysyä neuvoa, ja he löysivätkin ilmaisen kuljetuksen keskustaan, jossa heidän Couch Surfing -paikkansa sijaitsi. Hyvästelin heidät, ja kävin kyselemässä tietä bussiasemalle. Kaverit neuvoivat, että kohta tulee bussi, joka vie sinut sinne.
Bussi tuli hetken kuluttua, ja heitti minut ala-asemalta varsinaiselle bussiasemalle, jonka täytyy olla suurin bussiasema, jonka olen koskaan edes kuvitellut olevan olemassa. Asema on ovaalin muotoinen kompleksi, jonka keskella on kauppahalli täynnä ruokaloita ja myymälöitä. Ovaalirakennuksen sisäpihalla on lipunmyyntipisteet, ja ulkokehältä lähtevät bussit joka suuntaan. Asema on hyvin järjestyksessä ja harvinaisen selkeä. Bussiyhtiöiden nimien alla on kaupungit, joihin pääsee kyseisellä linjalla. Aseman edessä on miehiä huutamassa määräasemia ikään kuin kaupatakseen parhaita palveluita asiakkaalleen. Melkoinen kakofonia, kun miehet selvästikin kilpailivat siitä, kuka huutaa lujimpaa.
Hiivin Metron toimipisteeseen ottamaan pienet tirsat, koska Bosphoruksen toimisto aukesi vasta 9:30. Hämmästelin edelleen, kuin paljon ihmisiä oli liikkeellä näin aikaisin aamusta. Mielessäni kävi, että tämän on ensimmäinen Islaminuskoinen maa jossa olen vieraillut, ennen kuin uni yllätti.
Kävin nauttimassa aamupalaa, ja surffasin netissä sen aikaa, että toimisto aukesi. Soitin toimistoon tasan 9:30, mutta sieltä todettiin vain että "No english speaking here, wait one hauör". Ei kun takaisin nettikahvilaan ja surffailemaan. Vajaan tunnin päästä Emrah soittikin, ja sanoi lähettävänsä auton hakemaan minua toimisto 121:n edestä. Menin siihen odottelemaan ja en ihan ymmärtänyt millaista autoa hän tarkoitti. Nousinkin sähellyksissäni taksiin tavaroideni kanssa, ja taksikuski ei taitanut englantia juuri lainkaan. Yritin selvittää asiaa kuskilta, mutta soitto Emrahille paljasti, että noutaja tulee isolla Land Cruiserilla paikalle.
Oikea mies tuli hetken päästä ja ajelimmekin pitkin Istanbulia kohti tehdasta. Emrah oli oikeassa, kun hän totesi ettei taksi löytäisi sinne perille. Paikka oli todella kaukana bussiasemasta, mutta Istanbul on niin järkyttävän kokoinen kaupungi, etten nyt ihan pysty sanomaan, että paikka oli kaupungin laitamilla. Toimistosta pelmahti pihalle iloinen Emrah ja toivotti minut tervetulleeksi avosylin. Hänellä tuntui olevan paljon kiireitä, mutta silti sain kovin lämpimän vastaanoton.
Juttelimme hänen toimistossaan symbaalien historiasta aina 1200-luvun Ottomanien marssibändistä nykypäivän koneellisesti valmistettuihin sarjatuotantosymbaaleihin. Tarinoidessa kävi ilmi, että alkuperäiset pellit ovat turkkilaisten valmistamia, mutta 1500-luvulla Armenialaiset metallisepät olivat asian todellisia taitajia. Zildjian onkin Armenialainen käännös Turkinkielisestä sanasta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti symbaalintekijän poikaa. Samalla kun tarinoimme, tuli yksi työntekijöistä kutsumaan meidät verstaan puolelle.
Verstas muistutti enemmänkin vajaa, kuin tehdasta, mutta on ollut samanlaisessa käytössä jo useamman vuosikymmenen. He olivat juuri ryhtymässä valamaan symbaalien aihioita muotteihin. Katsotaan, saanko Emrahilta luvan julkaista videot joita otin, mutta pitää palata tähän myöhemmin. Kaikki työ tehtiin käsin, ja ainoat koneet ovat metallin prässäämistä tai sorvaamista varten. Punahehkuiset aihiot vietiin prässin läpi, ja ne pistettiin jäähtymään. Aihiot lämmitetään uudelleen myöhemmin, ja ajetaan prässin läpi useita kertoja, jotta päästään ohueen taipuisaan levyyn. Levyyn painetaan kello, ja reikä, jonka jälkeen jokainen pelti taotaan käsin muotoonsa ja viritetään soimaan. Tämän jälkeen pelti karkaistaan ja työstetään lopulliseen kiiltoonsa. Pitää kertoa lisää aiheesta toisessa tekstissä, jos videot saadaan julkaistua.
Seuraavaksi istuinkin pienen rumpusetin ääreen, ja hakkasin erilaisia peltejä kolmisen tuntia. Kävin kaikki peltierät läpi ja sainkin valittua itselleni sopivat yksilöt satsista. Jännää oli huomata, että kaksi täysin identtistä peltiä soivat samalla tavalla, mutta niillä oli erilainen sielu. Tämä onkin juuri käsin taottujen peltien hienous. Jokainen pelti on yksilö, vaikka perusominaisuudet ovatkin samat. Katsoin huvikseni hintoja noille, ja totesin saaneeni pellit noin kolmasosalla euroja siitä, mitä niistä maksetaan Suomessa. Hetken turisimme vielä, kun työntekijät maalasivat merkit uudelleen ja kiillottivat symbaalit kuljetuskuntoon. Sain vielä kaupan päälle aimo kasan tarroja ja peltipussin asianmukaisilla logoilla. Sitten olikin jo aika lähteä takaisin bussiasemalle.
En huomannut, että olin aivan nääntymässä nälkään, kun pääsin bussiasemalle. Kiirehdinkin lähimpään ruokalaan, joita aseman keskellä olevassa rakennuksessa olikin useita. En oikein tiennyt mitä ottaisin, mutta osoitin yhtä peltistä soppalootaa, ja kysyin mitä tuo on. Myyjä pohti hetken ja osoitti kylkeään. Ajattelin, että se on kanan rintaa, ja pyysin satsin sitä. Kyseessä olikin munuais-maksa-kanansydän-soossi rintaleikkeen sijaan. Riisillä höystetty satsi oli kyllä mitä maukkain. En ole koskaan syönyt mitään noin hyvää, mutta jäin hieman nälkäiseksi. Siksi ajattelinkin ottaa pienen Dönerin kyytipojaksi. Paikallinen pikkudöneri olikin rullamuotoinen, mutta hyvin maukas. Sitten tajusinkin, että liha onkin kanaa. Näin täällä, mites teillä?
Syötyäni kävin palloilemassa basaareissa, ja huomasinkin kivan näköiset kengät. Kävi todella outo tilanne, joka ei vastannut ollenkaan odotuksia. Kyseisen kenkäkaupan myyjä ei edes yrittänyt myydä minulle mitään. Kiertelin kojua vaikka kuinka kauan, ja odotin, että joku tekisi peliliikkeen, mutta ei. Piti oikein itse mennä kysymään. Valitettavasti heillä ei ollut minun kokojani, joten jäi kengät ostamatta. Sitten bussiin ja kohti Bulgariaa. Täytyy sanoa, että tuntemusten perusteella muodostunut mielikuva Turkista sai minut haluamaan jäädä pidemmäksikin aikaa. Täytyy ehdottomasti tulla uudelleen.
Hunturin bussi, jolla tulin takaisin, ei ollut läheskään samaa tasoa, kuin Metron bussi, mutta kulkihan tuo eteenpäin ja perille päästiin. Rajalla tosin autoa syynättiin hyvin tarkkaan, ja pelkäsinkin joutuvani samanlaiseen syyniin kuin mennessä. Rajamiehiä kiinnosti kuitenkin lähinnä bussi ja sen mahdolliset kolot. Ilmeisesti huumeita ja muita kiellettyjä tavaroita kuljetetaan taajaan rajan yli, joten siksi ankara tarkastus.
Plovdiviin päästyäni meinasin missata pysäkin, kun oli niin turkasen pimeää ulkona, ja lähestyimme bussiasemaa omituisesta suunnasta. Päällimmäisenä mieleen jäi Turkkilaisten ystävällisyys ja hyvin mielenkiintoinen elämys aidon käsityön parissa. Täytyy yrittää löytää hetki jolloin voin palata Istanbuliin ja käydä läpi nähtävyyksiä kultani kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti