Käsitelläänpä tuota symbaalien historiaa hieman ja laitetaan loppuun muutama video symbaalitehtaasta. Kuten edellisessä jo taisin mainitakin, tehdas muistutti enemmänkin suurta vajaa, kuin varsinaista joukkotuotantolaitosta, mutta silti he onnistuvat tuottamaan noin 20 hengen voimin kymmeniä tuhansia symbaaleja vuodessa. Työskentelyssä käytetään vain vähän koneita apuna. Koneet raakaprässäävät valetut metalliaihiot levyiksi, josta jyrsitään ylimääräiset reunat pois. Tämän jälkeen niihin prässätään kello, ja reikä, jonka jälkeen symbaali taotaan käsin muotoonsa. Viimeistelyssä pinta kiillotetaan sorvaamalla, ja reunat tasoitetaan. Emrah totesi, ettei heidän tehtaassaan ole varsinaista laaduntarkistusta, koska kaikki pellit soivat yksilöllisellä tavalla. Siksi jokaiselle symbaalille on olemassa omistaja jossain päin maailmaa. Seuraavaksi on hieman tarinaa Emrahin kertomana, siten kuin sen nyt muistan. Voi tarkistaa internetistä, mutta kannattaa harrastaa lähdekritiikkiä, kuten tämänkin tekstin kanssa.
Ensimmäinen kirjaus käytetyistä orkesterisymbaaleista on varmaankin Kiinassa, mutta Ottomaanien armeijan orkesteri oli tiettävästi ensimmäinen, joka käytti nykymuotoisia symbaaleita soitossaan. Kyseinen bändi oli myös tiettävästi ensimmäinen marssimusiikkia soittava sotilasorkesteri, ja heidän aikansa oli 1200-luvun alussa. Kun Sulttaani Mehmet II eli Mehmet valloittaja valtasi Istanbulin (1453), hän pyysi Armenialaisia metalliseppiä valmistamaan hänen armeijalleen symbaaleja, koska siihen aikaan heitä pidettiin parhaimpina ja nerokkaimpina metallimiehinä. Heidän tutkimustyönsä yhdistettynä asiantuntemukseen tuotti Turkkilaisten symbaalien valmistuksessa käytetyn metallin. Avedis I oli tuolloin mies, joka alkemistin taidoillaan tuotti parhaan tuloksen, ja sai Sultaanilta palkkioksi 80 kultarahaa. Tässä vaiheessa kertomukset eivät täsmää vuosilukujen puolesta, mutta varmaan on, että tuohon aikaan sukunimiä alettiin käyttää. Siksi Avedis sai sukunimekseen Zilciyan eli symbaalintekijänpoika. Armenialaisena se muutettiin lähemmäksi armenialaista vastinette Zildjian. Vuonna 1623 perustettiin ensimmäinen yritys, joka valmisti symbaaleja, nimeltä Kerope Cymbals (englanniksi, kun en tiedä mikä turkkilainen vastineensa oli).
Tästä eteenpäin menee satoja vuosia ja traditio siirtyy isältä pojalle. Suku haarautuu kahtia, ja Zildjianin suvussa toinen haara valmistaa edelleen symbaaleja, mutta toinen on siirtynyt kultasepän jaloon ammattiin. Juuri ennen toista maailmansotaa, kultasepän sukuhaara vuokraa laivan, lastaa kultansa ja 300-päisen perheensä siihen, ja purjehtii Pohjois-Amerikkaan sotaa pakoon. Suvun alkuperäinen symbaalimetalliresepti säilyy edelleen symbaalinvalmistajahaaralla.Sodan jälkeen Amerikassa jää suuria määriä metallikoneita yli sotamateriaalien valmistuksen jäljilät, jolloin kultasepät päättävät teollistaa symbaalien valmistusprosessin. He ostavat suuren määrän koneita, ja ryhtyvät valmistamaan metallilevystä prässättyjä symbaaleita. Niiden täysin samanlainen sointi ja kesto pilaavat markkinat turkkilaisilta symbaalinvalmistajilta. Turkkilaiset nimittäin lähettivät tonneittain symbaaleja Amerikaan jo 1900-luvun alussa. Koska teollisesti valmistetut symbaalit olivat luotettavampia, ja halvempia, alkoi käsintehtyjen symbaalien kysyntä kuihtumaan.
Kuitenkin Istanbulissa valmistettiin symbaaleja vielä käsin, koska metalliseos, vaikka olikin salainen, oli hyvin monen tiedossa. Siksi Agop esimerkiksi valmisti myös symbaaleja 80-luvullakin. Hekin kuitenkin siirtyivät koneelliseen tuotantoon, ja siksi Bosphorus on tällä hetkellä ainoa käsin tehtyjä Turkkilaisia symbaaleita tuottava laitos. Kyseisen laitoksen kolme omistajaa vakoilivat alkuperäisen reseptin aikaisemmalta työnantajaltaan, ja prosessit heillä olivatkin jo hallussa. Olivathan he tehneet symbaaleja toistakymmentä vuotta kyseisellä tehtaalla. Valitettavasti tässä vaiheessa muistini hieman pätkii, kun en muista miten sotkussa kaikki Istanbulin symbaalitehtaiden valmistajien historiat olivatkaan, mutta kaikki liittyy toisiinsa. Agop Istanbul, Mehmet, Zildjian, Bosphorus jnejne, kaikilla on samat juuret 1200-luvun Ottomaanien valtakunnassa. Muistan Emrahin kuitenkin maininneen, että Amerikan Zildjanien perhe hautasi viimeisen symbaalisuvunhaaran jäsenen isoin menoin Turkkiin, ja pitivät huolen siitä, ettei kyseisen suvunhaaran osaaminen jatku eteenpäin. He hajottivat perinnöksi saadut pajat ja koneet, sekä suvun talon, ja rakensivat päälle kerrostaloja. Alkuperäisen metalliseoksen saloja he eivät kuitenkaan saaneet. Tällä peliliikkeellä he varmistivat busineksen jatkumisen omalla tontillaan. No, uskoo ken tahtoo, mutta mielenkiintoinen näkökulma kuitenkin =)
Tässä kuitenkin luvattuja videoita. Copyright on all videos: Kimmo Turunen.
Tässä videossa näkyy valmistusprosessin alkupää. Takana näkyy ahjo, josta sula metalli on nostettu valettavaksi muottien eteen. Muoteissa on jotain nestettä, joka jäähdyttää metallia sen verran, että se voidaan nostaa pois muotista. Tämän jälkeen se kuljetetaan prässättäväksi toiseen huoneeseen. Kuten kuvasta huomataan, ei tässä todellakaan käytetä mitään moderneja apuvälineitä edes työturvallisuusmielessä.
Tässä näkyy metallin prässäämiseen käytetty kone. Oikealla puolella videon ulottumattomissa viuhui jättimäinen juoksupyörä täysin avoinna, eikä loukkaantumiseen olisi vaadittu kovin suurta virheliikettä.
Soikion muotoiset kiekot lämmitetään ja prässätään seitsemän kertaa, jolloin niistä tulee symbaalin varsinainen aihio. Valitettavasti kyseistä hommaa ei tehdä valuupäivänä, joten en päässyt näkemään sitä prosessia. Kuvassa näkyy, kuinka aihiot punnitaan ja pinotaan jäähtymään uunin viereen seuraavaa käsittelyä varten.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Pakko kai sitä on koitaa käydä tuolla vielä uudelleen, jotta näkisi takomisen salaisuudet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti