Nyt aletaan mennä siinä rajoilla, paljonko ihminen kestää sensorista deprivaatiota omasta kielestään, tai edes englannista. Tuntuu siltä koko ajan, että on ihan eri paria koko porukan kanssa. Kalu on kiireinen ja diilailee bisneksiä samalla, eikä sillä hirveesti ole aikaa tuntien ulkopuolella. Yksi kaveri puhuu ihan ok englantia, mutta se asustaa tätinsä luona 20km:n päässä, eikä näin olleen ole käytettävissä. Muut eivät puhu englantia siinä määrin, että saisi aikaan järkevää keskustelua. Ehkäpä sitä Plovdivissa sitten on eri meininki.
Huomaa, että tää vaikuttaa myös keskittymiseen. Tuli viikon ekat kukotkin laukaistua ilmoille, eikä se johtunu muusta kuin keskittymisen puutteesta. Ajattelin, että pitäisiköhän sitä koittaa mennä ihmisten ilmoille ja käydä jossain kuppilassa istuksimassa hotellihuoneen sijaan. Olisi ainakin suurempi mahdollisuus kohdata mahdollisia kieltenpuhujia.
Sillä tavallahan me tavattiin yksi kaveri Mikon kanssa taannoisella Plovdivin reissulla. Juteltiin menomatkalla Sofiasta suomeksi bussissa, ja kaveri sitten taputti olkapäälle juuri kun oltiin saapumassa Plovdiviin. Hän oli asunut Tampereella ja Helsingissä muutaman vuoden, ja vaikkei osannutkaan puhua juurikaan suomea, oli kuitenkin kielimiehiä. Käytiin sitten safkalla ja turistiin muita näitä. Oli sekin ihan mukavaa vaihtelua, ja juuri tällaista tässä kaipaisikin. Onneksi jätin kotiin puhelimen, jossa on Plovdivilaisten kavereiden numerot. Tapasin toisella reissulla pari brittiä, jotka asuivat Plovdivissa. Toinen on näytelmäkirjailia ja toinen taidemaalari. Istuttiin heidän kanssa iltaa muutamaan otteeseen, ja naureskelin siinä itsekseni, millainen La Boheme -asetelma hommassa oli. Heitä olisi kyllä ihan mukava nähdä.
No, keskitytäänpäs nyt tähän hetkeen ja huomiseen konserttiin. Huomenna illalla räjähtää, ja saadaan hommalle arvoisensa päätös. Katotaan jos sieltä tulee jotain näyttämisen / kuuntelemisen arvoista nauhalle. Nyt voisi käydä vähän kävelyllä, että nukuttaisi sitten makiammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti