Ensikosketus

Niin tai eihän tämä oikeastaan ole ensimmäinen kerta, kun on pappia kyydissä. Onhan täällä tullut jo useamman kerran käytyä, ja paikat sekä tavat ovat tuttuja.

Onnistuin sitten kuitenkin hoitamaan itseni laillisen kusetuksen uhriksi heti lentokentällä, kun en ollut hereillä taksia ottaessani. Maksoin siitä sitten 75lv pikavoiton, kun matka normitaksilla olisi maksanut 12lv. Leva on siis paikallinen yksikkö ja vastaa noin 50 senttiä. Tuntui tosi kivalta bussiasemalla, kun kaveri näyttää plakaattia ikkunassa, että hinnat on nämä, ja mittarissa lukee näin. Tarinan opetus: älä ota OS Superchansia vaan OK Supertrans.

Bussimatka meni vähäeleisesti, ja Plovdivkin näytti samalta kuin ennen. Olkoonkin, että aika pimeetä on ja märkää, mutta ihan kiva kaupunki silti. Kämppäkin on aika messevä, melkein kaupungin keskustassa. Hinta ei päätä huimaa, ja kaikki asiaankuuluvat tarvikkeet löytyy: Lämppäri, telkkari, pesukone, grilli, kahvipannu, suihku, vessa, keittolevy, tiskiallas ja niin edespäin. Jostakin saattaa tuntua omituiselta, että listaan näitä, mutta mikään ylläolevista ei ole taattu tässä maassa. Ei ole kovin kiva jakaa vessa 10 henkisen raksaporukan kanssa, tai pestä astioita samaisen vessan lavuaarissa.

Premissit on siis kohdallaan. Pikainen soitto Kaludi Kaludovin avokille Annalle tuotti kuitenkin pikkuisen suunnitelmienmuutoksen. Alunperin oli tarkoitus lähteä Dobrichiin mestarikurssille seuraavana päivänä, mutta Anna ehdotti että meinisin hänen kanssaan yöjunalla Varnaan ja sieltä sitten Kaludin kyydillä perille. Ei muuta kun suihkun kautta kamojen uusi isojako ja taas baanalle etsimään juna-asemaa. Paikallisessa kielessä ei ole vastinetta juna-asemalle sanan suorana käännöksenä. Aerogara on lentoasema, avtogara on bussiasema, mutta juna-asema onkin vain gara. Että näin...

Juna-asema löytyi ja sain lipun loistavalla bulgarian kielellä ostettua, ja sitten istuskelin tovin lukien kirjaa asemalla. Yllättävän paljon porukkaa liikkeellä siihen aikaan, ja oli siellä pari kaveria jotka yrittivät toistuvasti pummia junarahat kotiinsa pääsyä varten. Elättelin hieman toiveita, että juna olisi uusi ja nopea. Turha toivo.

Juna oli suoraan Soviet Russia -ajalta, vaikka veturi olikin Skoda-merkkinen. Juna pomppi ja heilui niin hemmetisti, etten juurikaan saanut, hyvästä levytyspaikasta huolimatta, nukuttua. Anna tuli kyytiin Stara Zagorasta, mutta hänelle varaamani paikka vallattiin yllättäen juuri ennen tuota asemaa. Nurkan takaa hyökkäsi vanhempi herrasmies, joka hätäisellä "Svoboda?"-kysymyksellä kuittasi elkeeni penkin varattuna olemisesta. No, siinä se sitten jumitti ja kuorsasi kuin piru. Annaa nauratti kun hän hyttiin tullessaan huomasi kolmannen osapuolen. Siinä sitten yritettiin nukkua istuvaltaan junassa, joka hädin tuskin pysyi raitella, ja aina junan jarruttaessa, hytin liukuovi rämähti auki päästäen äänen, joka muistutti kenttätykin laukausta. Vaunujen iästä kertoi myös se, että käytävän väliovi ei välillä auennut kunnolla, koska oven karmit vääntyivät junan heittelehtiessä salmiakille. Junan vessa toimi myös kuin junan vessa, tosin enpä olisi ensinäkemältä uskonut, että nappia painamalla vessa huuhtoutuisi, mutta niin se vaan kehveli teki.

Päästyämme Varnaan oli Kaludi vastaassa. Pitäisi varmaan kutsua häntä Maestroksi, kuten kaikki muutkin täällä, mutta en nyt kuitenkaan taida. Olemmehan jo etunimituttuja muutenkin. Autolla kohti Dobrichia ja ajoimmekin Kaludin syntymäpaikan ohi. Hän kertoi moneen eri otteeseen, miksi Varna on hänelle tärkeä kaupunki. Maestron nuoruuden pelikentät, aika hienoa.

Kuuden aikaan aamulla ajoimme hotelli Bulgarian pihaan. Sain huoneen, mutta oli taas vähän hinnat kohdallaan. Kaludi sanoi neuvottelevansa hinnasta tänään, mutta saas nähdä tuleeko lähtö kotvan kuluttua toiseen hotelliin. 40lv en todellakaan aio maksaa tästä mörskästä. Oikein kivasti on SR-meininkiä taas. No, on täällä sentään netti. Hotellin yläkerrassa oleva Panorama-ravintola tarjosi oikein hyvät kebapshet ja shopskat, mutta musiikkivalinnat yllättivät yksinäisen tenorin kyllä huolella.

DJ soitti perinnemusiikkia niin tajunnan räjäyttävän lujalla, että yhdessäkään kotihipoissa en ole ollut, jossa musaa soitettaisiin niin lujalla. Silti parikymmenpäinen naislauma tanssilattialla jorasi kuin ei huomista olisikaan. Musiikin rytmitys saa isommankin progemiehen itkemään, eikä kenelläkään länkkärillä ole mitään mahdollisuutta tajuta tämän tyylin musiikkia ensikuulemalta. On siinä kuulemma ihan säännötkin, mutta ei auennut ensi, eikä kymmenenlläkään kuulemalla. Onneksi DJ siirtyi soittamaan tunnetuimpia hittejä ulkomailta, kuten Tina Turneria (johon joku paikallinen oli veivannut särökitarakompin ja soolojuttuja päälle), ZZ Top:ia (johon DJ lauloi kertsin mukana hemmetin kovaan ääneen) ja muita Total Eclipse Of The Heartteja. Termi "paska koti-dj" sai kyllä ihan uuden ulottuvuuden, kun kaveri sitten päätti käydä koko levyvalikoiman läpi alta puoleen tuntin soittaen biisistä noin puolet ekasta säkeistöstä ikään kuin TV-shop tyyliin "Missä olit, kun kuulit tämän hitin?". Makkara meinasi mennä väärään kurkuun kun alkoi naurattaa se touhu.

No ruoan jälkeen sitten ekalle laulutunnille. Osanottajakaarti onkin aika mielenkiintoista kaikkiaan. Osalla on pitkä tausta Kaludin kanssa, mutta suurin osa ei ilmeisestikään ole koskaan kuullutkaan klassisesta musiikista, saati laulutekniikasta. Oli hieman epätodellista, kun yksi tyttö ei kertakaikkiaan osannut sanoa "ee" vaan itsepäisesti päästi äänen, joka muistutti jotain rääkäisyä, joka pääsee sonnilta, kun sitä monotetaan rautakärkibuutsilla sukukalleuksille. Itsellä onneksi oli vielä jotain taitoa jäljellä, että oppilaalle ja opettajalle jäi ihan hyvä fiilis. Saapa nähdä mitä huominen tuo tullessaan, kun näitä lahjoja maailman oopperalavoille pitää mennä kuuntelemaan. Sehän tosiaan on tapa, että mestarikurssilla istutaan kuuntelemassa toisten laulua. Onhan se tietty opettavaista kuunnella toisia rämpimässä samojen haasteiden kanssa kuin itsekin, mutta välillä se tuntuu tosi raskaalta olla siellä vaan tavan vuoksi. Ehkä sitä kohta on sen verran patuja vyössä, että pystyy menemään diggailemaan vaikka kaupunkia hetkeksi, ettei pää hajoa.